Porajärveltä tämän pienen lammen rantaan, johonka nälissäni tulihta-asennon rutaisin, oli matkaa parisenkymmentä kilometriä. Mutkaista, mäkistä ja soljuvahiekkaista oli taivallukseni alustat, mutta mitäpä tuosta. Kaappasin pakkiin vettä lammesta, kuorin potut kiehumaan, lisäsin vähän ajan päästä kanariisipussin sisällön sekaan ja suurustin keiton venäläisellä limpulla, eikä velli kulukkuun juuttunut kun molokolla suuni huuhtelin. Jälkiruuaksi riisuuduin ja pulahdin soisenpehmeään liejurantaan uppeluksiin vaikka lämpömittari näyttää muutamaa pakkasastetta. Ajattelen pikkuista huolta tuntien kuinka Pieningän Sashalla ja Sukkajärven Albertilla viimeisetkin potunvarret saavat hallan kourissa kyytiä. Niin kuin monen muunkin maamon ja paapan potut Karjalassa.
Puita nuotioon raahatessani huomasin potkiskelevani pikkuisia tatteja karikkeen seasta esille, vain muutamat ovat niin suuria, että kasvavat jo näkyville. Taidan laittaa tikunnokkaan yhden tattikikkelin ja paistaa nuotiolla. Suolaa sen heppiin ja varteen niin a´vot!
Nyt on hyisen hyvä olo. Keitin kahvit ja paistoin yhden tatin. Ei se paljoa miltään maistunut, mutta suolan ja paksun voikerroksen kanssa leivän päällä se menetteli. Peseytyminen virkisti. Lenkkarit, jotka olivat vieläkin märät Himolanjärven sateiden jäljiltä, alkavat olla kuivat kun niitä nuotionvieruskivellä olen käännellyt. Ihmeen siistinä tässä on ranta kulkijoiden käynneiltä säilynyt. Muutama pullonpohjasilmä mulkoilee sammalikossa, petäjänoksassa roikkuu vahvasti suurentavat lukulasit ja lahon kellespenkin päällä on sen kanssa yhtämukaa lahonnut harmaa sukka.
Sain tuossa aiemmin ruuan kypsymistä odotellessa pikkumustan ahvenen viehelippaan tarttumaan, mutta heitin sen takaisin kotivesiinsä. Yhdestäkin ahvenesta kyllä makuliemen potuille saapi sitten, jos muuta maustetta ei enää ole.
Lammen toisella puolella kolkutteli äsken lyhyt matkustajajuna Porajärven suuntaan. Tuo junien toistuva kolke tuntuu kummalliselta kun koko ajan mieltää olevansa kaukana korvessa. Kartan mukaan ratalinja seurailee kulkemaani reittiä aina Petroskoihin saakka, että rautapyörien ääniltä en välttyne jatkossakaan.
Porajärvelle ajatuksissani palatakseni, on tuo kahta puolen järveä ja Sunajokea levittäyttynyt kylä kaikesta jäljelläolevasta insfraktruktuuristakin päätellen ollut aiempina vuosikymmeninä vilkas lähisalojen "maalikylä". Kauppoja oli sekä lappu luukulla, että auki olevia useita, edelleen toimiva saha ja irtaallaan lahmaavan karjan kertomana omavaraisuutta maito- ja lihantuotannossa sekä laaja hautausmaa. Kalastuksen vähäisyyttä saa kyllä ihmetellä vaikka järvet ympärillä verkkojen laskijoita ja nuottaajia odottelevet. Sotahistoriasta muistelen, että Porajärvelläkin ovat tapella jykältäneet kovasti mennen tullen. Muistomerkit niistä ylistävät kaikilla tappotantereilla ainoastaan voittajien tähden kirkkautta.
Ostin kylän toiselta torilta siimaa ja perukkeita. Torinvieruskaupasta kävin hakemassa banaaneja ja jäätelön. Tiirailin hyllyjen reunoista myös vodkan hintoja kun samaan aikaan sattui viinahyllyjen täydennystyö olevan käynnissä. Tavallisella pakettiautolla, pahvilaatikoihin pakattuina pullot ovelle tulivat ja siitä kuski tuliliemet sylissään sisälle kantoi. Murahti vihaisesti kun otin hätäisen valokuvan ovet auki reuhottavan auton ruosteen pilkuttamasta peräpuolesta. Noin litran pullo 45 prosenttista olisi maksanut 280 ruplaa ja 56 prosenttinen 306 ruplaa. Muistankohan oikein? Eihän se tee kuin keskimäärin reilun 6 euroa per pullo! Saapiko sillä hinnalla keskikaljatölkkiä suomalaisesta kaupasta?
Juomaveden jakelua pääsin näkemään kun jäin valokuvaamaan erästä mukavasti toteutettua kiviaitaa ja rantanäkymiä.
Kuin kotomaassa taajamia ja syrjäkyliä kiertelevä kirjastoauto, rymisteli Porajärvellä tietä kahden puolen koukkien säiliökuormakas jota asiakkaat talojensa pysäkeillä odottelivat saaveineen ja vesitonkkineen. Kohdalleni tien toiselle puolelle sattui iäkäs mies jonka kuljetuskalusto oli mennyt nurin hänen poistuessaan jututtamaan naapuriaan. Kun vesiauto tuli ja oli valuttanut miehen astiat täyteen, asiakas pisti kuskin käteen vaivihkaa kolikkokasan. Tarjouduin kärräämään miehen vesikuorman pihaansa, mutta topakasti hän esteli hyvänteleväisyyteni; "en minä nyt niin avuton ole!" Iloinen se mies kyllä oli. Otti Muska-kissansa syliin kun pyysin kuvaan. Hetken tapaamisen kunniaksi jälleen lujinnäpein kättelyt hyvästeiksi.
Mietityttää, että onko jokin ympäristökatastrofi pilannut pohjavedet niin, ettei kaivoista kukaan uskalla vettä ottaa? Monetko ihmisuhrit se on vaatinut ennen kuin asia on hoksattu? Mikä on järven ja joen tilanne? Siksikö täälläkään ei omista järvistä kalaa nosteta? Onko edes mitä nostaa?
Vedenjakelutapauksesta mäkeä alas laskettuani tulin joen ylitse menevälle maantie- ja rautatiesillalle. Siinä perääni rämisteli kiivaan kuuluvasti mäenmutkassa kaasutellut punainen Samaranrämä, pysähtyi kolisten kaiteen viereen ja samassa kuskinpukilta hyppäsi eteeni verrytteklypukuinen nuori mies jolla näytti olevan tärkeää asiaa juuri minulle. Minä sen tolokuttamisesta mitään muuta ymmärtänyt kuin "passport"-sanan. Yritin udella onko mies miliisi ja että näyttäisi asianmukaisen propuskan, mutta se vain puisteli päätään. Osoitin irvistellen pellit longollaan käryävään siviilisamaraan ja poikasen pukeutumiseen, kaivoin passini kameralaukusta, heilutin sitä kuin viimeisiä aamujaan laskeskeleva solttu sotilaspassinkansia ja puistelin päätäni etten minä nyt tätä ihan kelle hyvänsä näytä. Se nosti viisi sormea ylös hokien "minutes, minutes" ja osoittaen minulle, että paikka! Sanoin paskat ja läksin työntämään pyörääni sillan ylitse. Poika kaasutteli renkaat vonkuen tulojäljilleen enkä kerennyt kuin toiselle puolelle jokea kun se jo kurvasi takaisin.
Nyt poikasella oli yllään rajakersantin maastopuku joka näytti nostavan hänen äsken niin epävarmaa omanarvontuntoa suunnattomasti. Kättä särmikkäästi lippaan vetäen se kehotti käskevällä aksentilla näyttämään passporttia. Piti oikein autoon mennä istumaan. Pysäyttäjäni soitti ylemmilleen kysellen neuvoja joiden mukaan jälleen sama näytelmä toistui kuin muidenkin rajaukkojen kanssa: Jokainen sana ja numerosarja pilkkuja unohtamatta jäljennettiin huolellisesti muistikirjaan. Jo täytettyjen sivujen runsaudesta päättelin, että on niitä muitakin pysäytelty joidenka elämänkerrat isoaveljeä varten muistiin on käskystä taltioitu. Vielä piti Karjalankartalla sormea kuljetella ja poikanen merkitsi matkani tähän astiset kulkemiset ja tulevat aikomukset nekin vihkonsa sivuille; jälleen 2 sivua tarinaa diktatuurin myöhempää käyttöä varten. Itsensä valokuvaamisen tämäkin jyrkästi kielsi kun sitä esitin.
Voe pitkävee kuinka mieltä suolasi ankeus tuostakin rajamiehen laukuilleni rassautumisesta. Hänen läsnäolossaan haikusi entisen neuvostoliittolaisen valvontajärjestelmän raskas perintö. Se krusahteli asiaan osattomankin luissa kun tietää kymmenien miljoonien aatteen ja Stalinin nimiin murskattujen luiden kohtalon. Lie ilmiantajajärjestelmäkin voimissaan jokaisessa kylässä; kun raitille outo kulkija ilmestyy, puhelin vartijan kopissa pirahtaa.
Natsien jäljiltä murhattuja löytyi ainakin 25 miljoonaa, kommunismin raunioihin hautautuneina uhreja on arvioitu olevan 100 miljoonaa. Edellisten aiheuttamia hirveyksiä käsiteltiin sotarikostuomioistuimessa Nurnbergissä, missä viipyy jälkimäisen pesuohjelman laatijat?
Venäläisen yhteiskunnan pesemätön likapyykki on pahassa käymistilassa. Kuolleiden ja kidutettujen haamut kummittelevat jokaisen vähäpätöisenkin rajavartijan virkapuvun sisällä ja koppalakin alla. Aivopesukoneet sen sijaan ovat hyvin huollettuina ja täydessä käytössä.
Valtaapitäviä yhtä aikaa sekä pelottaa että punastuttaa lähihistoria, kuvitelmat menetetystä suuruudesta ja erityisesti sen nolosta lopusta. Vähintäänkin pelko halutaan tartuttaa takaisin myös kansaan. Pian nostetaan itse Stalin haudastaan; Leniniä ei ole edes haudattu. Stalinin kehnompi inkarnaatio riehuu jo Ukrainan rajoilla ja maaperällä.
Hyvästelin illansuussa Porajärven kylän toisenkin puolikkaan, sen villissä ruohossa pötsiään täyttävät lehmät, vinoon köntsähtäneet rakennukset, rantasaunat ja käyttämättöminä veteen sortuneet venevajat ja -poukamat. Erästä lehmää rapsutellessani ajattelin, että se antaa rapsuttelun lisäksi ottaa valokuviakin itsestään, mutta rajavartijat eivät. Kummatkaan eivät kuitenkaan paljoa toisistaan erotu mitä lypsettävänä ja kusetettavana olemiseen tulee.
Kylän rajamailla olevan, muovikukin koristellun Porajärven toisen sotamuistomerkin kohdalla taisin ajatella pari inhottavaa ajatusta sotarevansseista haaveilevista kenraaleista ja niiden aina vähintään valmiustilassa olevista assistenteista, propagandaministereistä ja muista myötäjuoksijoista joista ihmiskunta ei olemassaolonsa aikana tule eroon pääsemään. Ne kun eivät ammuttaviksikaan voi pyssyjensä perien takaa antautua.
Mutkainen ja mäkinen hiekkatie vei siis minua jälleen eteen päin. Taivaalta väistyivät sadetta tihkuneet pilvet, oli raikasta ajella tai oikeammin työntää pyörää. Liikenne oli vähäistä, lankkuja lavallaan kuljettava Kamaz ja muutama henkilöauto.
Ennen Kostamuksan kylää tuli vastaani pitkä, humalainen mies jolla oli valtavan pitkä, itse kääritty sätkä suupielen kureessa. Heti sekin tuli liki, kätteli ja yritti saada selvää minusta, mutta nauruksihan ymmärtämiset molemmilta meni. Ihmettelin kyllä, että mihin se oli menossa kun ei taloja eikä teiden haaroja Porajärven jälkeen ollut. Asia ratkesi kun menin Kostamuksan kylän liepeillä olevan autiotalon ryteikköiselle pientareelle rytköselle ja puskassa kyykkiessäni se pitkä mies näkyi menevän ohitse rämisevällä pyörällä; haki siis kulkuvälineensä jostakin metsiköstä. Olisiko humalassa unohtanut ottaa sitä mukaansa?
Uteliaisuuttani menin tutkimaan ovet auki renksottavaa rakennusta sisäpuolelta. Sieltäkin oli lähdetty länget kaulassa. Tai viimeiset asujat saappaat edellä. Autioitumisen jälkeen paikalla oli käynyt joku hakemassa käyttökelpoisen, irti lähtevän tavaran ja nyt mökki pikkuhiljaa antautuu luonnon armeliaaseen syliin. Huvittava yksityiskohta oli seinälle niitattu amerikkalaiselokuvien kestosankari Gene Hagman. Eniten mielikuvitusta rassasi se mustavakoinen valokuva iloisesta nuoresta ihmisestä ja kuinka sen asetelmallisuus taustalla olevaa kuvitettua lastenkertomusta vasten hätkäytti? Joku sukulainenko oli käynyt muistelemassa menneitä? Vai tytön nuoruudenrakastettu? Millaisia nuorten rakkausjutut ovat Neuvostokarjalassa olleet? Missä on tavattu, missä halattu?
"Joka kylää Eiffeltorni koristaa" laulelin kun irtaannuin selvästi viimeisiään vetelevästä Kostamuksan kylästä jonka ylle kuitenkin linkkitorni, vai oliko niitä kaksikin, kohosi.
Kello alkaa lähennellä puoltayötä. Täytyy sammutella nuotio, pestä pakki ja nostaa rensselit pykälään. Seuraavat kylät ovat Lahkolampi, Toivola, Turhanvaara ja Leppäniemi ennen Suojärven isompaa taajamaa. Muutaman kilometrin verran sivuun reitiltä jää Naistenjärvi, mutta sinne en taida edes hameenheilahduksen toivossa poiketa onhan yö jo pitkällä kun niillä paikkeilla olen.
Aikomukseni on olla juhannusaattona, eli huomenna Suojärvellä. Saattaahan se olla, ettei siellä suomalaiseen tapaan juhannuksia juhlita eikä kokkotulia vaarojen rinteillä poltella.