Meidät kutsutaan viiden käytäväkellon raksauksen päästä sisään. Satu kävelee suoraan vihreäkankaiselle tuolille toimistopöydän eteen, laittaa käsilaukkunsa pöydänreunalle. Istahtaa. Tuolinjalan liitos napsahtaa kireästi. Minä jään seisomaan Alvar Aalto-jäljitelmän viereen ovensuuhun.
-Minä olen psykologiharjoittelija Enni Kuivamäki, päivää. Voisitteko odottaa vähän aikaa käytävällä niin keskustelen ensin rouvan kanssa kahden kesken, hän sanoo arkisella äänellä katsellen vasempaan poskeeni. Käsi on lämmin, kuiva. Peukalontyvessä rispaantunut ihottumankieleke. Nenän alla muhii valkealakkinen näppylä, tulehtuneen punareunainen. Kirkkaaseen muovitaskuun pujotettu henkilökortti läpsöttää ruudullisen miestenpaidan väljässä rintamuksessa, pienesti kohoavan oikeanpuoleisen tissin päällä.
Ehdin purkaa karun odottelukatveen täyteen ajatuksia ennen kuin Kuivamäki kutsuu takaisin huoneeseensa. Satu kyhjöttää kyyryyn lysähtäneenä sivuttain ovelle päin. Olkapäät nytkähtelevät. Poskipään turvotus punoittaa. Satu on riisunut ruskeasankaiset silmälasinsa käsilaukun viereen pöydänkulmalle.
Psykologiharjoittelija alustaa innostuneena psykoanalyysitaikinaansa, jonka juuren hän on laittanut happanemaan huoneen kokoiseen terapiakorvoon. Lyijykynä pyörähtelee ohuissa, solmunivelisissä sormissa suipposieraimisen nenän korkeudella. Kyynärpäät narahtelevat luisesti kirjoitusalustan muovisella päällysteellä.
Satu itkee. Märkään nenäliinamyttyyn, jolla hän kuivaa kasvojaan, on tarttunut jostain teippirullan ristikkokuvioinen aloituspätkä. Katson Sadun kädenselkään sarveiskalvoja polttavan sumun lävitse.
-...me tässä Sadun kanssa sovimmekin jo, että aloitamme täällä viikottaiset tapaamiset, joiden aikana on tarkoitus käydä lävitse hänen nuoruudestaan, jopa aivan varhaislapsuudesta saakka sellaisia kokemusperäisiä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen kehitysvaiheessa olevaan psyykeensä, ja joilla ehkä saattaa olla merkitystä siihen tilanteeseen, ja tilaan, johon Sadun mielenterveys on nykyisellään ajautunut. Me...
Kun Kuivamäen taikina kohoaa sälekaihtimien yläreunan tasalle, haluaisin lähteä hakemaan äskeisiä ajatuksiani käytävän odotussyvennyksestä.
Satu ojentautuu. Silmät katsovat jalkalistaan kansioita täynnä olevan hyllykön vieressä. Hetkellinen poissaolokohtaus näkyy oikeassa kädessä. Se nyppii olematonta nukkaa housunkankaasta pöydän alla.
Epilepsia partialis generalisata. Aukkohakkio Sadun vasemmassa aivolohkossa on jo aika suuri. Se on tuhoutuneiden aivosolujen hautausmaa, musta-aukko, jossa hulluuden huilut soi.
Kuivamäelle pitäisi kai sanoa jotain. Kieleni on lahoa puunmöttelöä, matojen käytäväiseksi kaivertamaa. Turtana se lelluu suuni kuopassa kuin turvonnut lepänoksa rapakossa. Psykologiharjoittelija ravistaa termijauhoja taikinaansa. Freud kurkistelee pakoreittiä korvon rakosista. Leipuri survaisee omintakeisen tulkintansa nuijalla Freudia päälakeen. Hiveltäessään psykodiagnostiikan hierimellä ohimoitani, hän haluaisi sotkea minutkin taikinaansa. Hän puhuu kuin tuuhean katajapuskan takaa. Lauseet suhahtelevat säröttöminä suotimensa lävitse. Ulkomuistin myllynkivissä jauhautunutta teoriapölyä hulmahtelee säkkitolkulla tähän huoneeseen joka on taikinakorvo, ja jonka sisältö kohoaa laipioon saakka, leviää seiniin kiinni. Turskauttaa kohta koko rakennuksen hajalle.
Minua pierettää katsoessani Enni Kuivamäkeä. Itkettää siirtäesäni silmäni Satuun. Katonrajaan vilkaistessani laipiolistat narahtavat irti, tapetit kostuvat. Seinät aloittavat valumisensa alas, kuin liian lähelle nuotiotulta viedyn valkoisen muovisangon sulava kuve. Hometta leijuu vihertäväviiruiselle muovimatolle.
-Me olemme päättäneet erota, töksäytän hiljaiset sanani hierimenkuoppaan Kuivamäen hellittäessä hetkeksi survomisensa. Jonglööraaminen lyijykynällä loppuu. Hän laittaa sen varovaisesti pöydällä avoinna olevan päivyrilehtiön viereen. Giljotiininterät jäävät raolleen ja niiden välistä livahtaa kuiskauksena pehmeä lause: -Mites te nyt silleen?
Satu painaa otsansa pöydänkanteen kiinni. Koko vartaloa huojuttava puistatus käy hänen lävitsensä. Kyynelten äänettömät tipat lammikoituvat lattialle kengänkärkien eteen.
Neljäkymmentäviisi minuuttiviisarin raksausta käytävässä.
Nousen. Astelen heikoin polvin Sadun viereen ja lasken käteni hänen hartioilleen. Terapiakorvossa taikina alkaa laskea. Se pullauttaa röyhtäyksen ilmastointikanavaan ja kaikki puhuttu horahtaa harakoille katolla. Minun ainoa lausahdukseni jää poikittain venttiiliin lumpsuttamaan.
Poistumme rakennuksesta. Enni Kuivamäki roikottaa neuvottomana käsiään ulko-ovella, jonne hän meidät rispaantuneilla sormillaan puristellen saatteli.
Auton luona Satu saa uuden poissaolokohtauksen. Hän jatkaa matkaansa katua ylös käsi vispaten. Juoksen hänet kiinni, ohjailen autoon ja laitan turvavyön kiinni. Hipaisen hiussuortuvan pois kohtauksessa rullaavien huulten välistä.
Kotona Satu riisuuntuu ja menee vuoteeseen. Vaimea itkuntyrske punaisen täkin alta, ennen hänen nukahtamistaan, tunkeutuu näkymättömän kaasun lailla jokaiseen sopukkaan asunnossamme. Jäädyttää lämpöpatterit ja nokeennuttaa ikkunalasit.
Alan kuoria perunoita ja sipulia keittiössä. Aamulla pakastimesta otettu jauhelihamötikkä on vuotanut työtasolle. Verinen noro kulkee välinelaatikoiden vedinten välistä lattialle.
Kello on puoli kaksi ja tytöt tulevat kohta koulusta.
15 kommenttia:
Minulla on psykologiaa kohtaan kammotus, josta en pääse eroon.
Eikä se varmaan psykologian vika ole.
Jouduin jotain viisitoista-vuotiaana lastenkotiin. Ei se minusta itsestäni johtunut, minä olin aika kiltti ja arka.
Vieläkin vetäisin lastenkodin johtajaa mielelläni turpaan niistä "sykologiaan ja tiäteeseen perustuvista" päätöksistä ja kommenteista, joita teki ja sanoi.
Itse oli virkaansa valittu puolueperusteilla, demarinperkele oli, yritti minuakin johonkin minkälie punaisten kotkien leirille: minä sanoin, "etten punalippujen alla marssi!"
Isoveljeni joutui hieman ennen hullujenhuoneelle, kun joku juoppo löi sitä halolla päähän, niin etä meinasi kuolla. Äitini sanoi silloin pahinta pelätessämme: "rukoillaan yhdessä!", - minä en kehdannut ja minua pelotti.
Riku
Psykologiankin historia kaikkinensa on aika karu. Varsinkin eri aikakausien opit, uskomukset ja lääkitys kallonporauksineen. Vähemmästäkin kammo syntyy.
Elikä se on ollut jotain 1970-luvun pualenvälin paikkeilla se sinun kokemuksesi "sykologian" soveltamisesta "kurittomiin" (ainakin niistä kuitenkin niitä tulee jos ei...-) kakaroihin.
Minä en enää siihen aikaan itse joutunut minkäänlaisiin tekemisiin henkisen puolen rassaajien kanssa: Tein jo täyttä päivää rakennuksilla ja metsissä töitä.
Sitä ennen psykologista ojentamista harrasti "vain" Olle Lilieros kansakoulun alaluokalla. Piirsi se ihmisperkele (taisi olla kokoomustalainen) opetettaviensa nahkoihin karttakepillä karttoja, että näitä kun saamarin paukapäät noudatatte, ette enempää voi vikaan maailmassanne mennä, hähhääähhäh!
Aattelepa miten meitä onkaan kohdeltu aikuisten taholta ja silti tässä vielä tillistellään elää.
Sitten aikuisena, blogissani kirjoitetuista syistä, olen kyllä ollut kiinnostunut psykologiasta kovastikin, mutta ei kai se koskaan keittiötä edemmäs kohdallani etene. Sanoisinko kuitenkin, että näppituntuma aiheeseen on aika vahva vaikka terminologia ontuisikin.
Olen kovasti pahoillani veljesi vuoksi. Kuulostaa kamalalta kohtalolta sekin. Eikä liene vaikutuksitta sinunkaan sivuitse tapahtuma mennyt.
Ehkä ammattiauttajat ovat tänä päivänä jo edistyneet pitemmälle kipeiden ihmisten käsittelyssään kunhan yhteiskunta antaisi sille tarpeeksi suuren arvon ja terveydenhuollon sillekin sektorille tarvittavat määrärahat.
Jokin lie purrutkin ihmisen henkisen hyvinvoinnin hyväksi tehdyssä työssä kun tämän päivän lehdessä oli, että melkein 300 henkilöä jättää jo vuosittain itsarin tekemättä.
Kirjoituksessa mainitaan, että lääkityksellä on osansa tilastojen kaunistumisessa. Mutta kai se muukaan ei niitä kuiskuttelevia henkiä sairaista päistä vaienna kuin kemia?
Aika paljon nämä kirjoituksesi pistävät avautumaan, vaikken sellaista oikein itsekseni koe. Olen oppinut enimmäkseen pitämään turpaani kiinni. Lastenkotiin kuljin puolen tunnin lenkin kotoani päin, ettei kukaan saa tietää. Saivat ne silti.
Kaikki taistolaiset, tai mitälie kusipäitä on ollutkaan, ovat rikkaiden bögelströmien kakaroita, niillä itsetunto riitti, ei se riittänyt köyhillä.
Korjaus: "lastenkodista kouluun kulkiessani puolen tunnin.." - vähän tällaista tunteikasta, siksi normaliakin enemmän kirj.virh. teen.
Riku
Olen hyvilläni sanoistasi, että tekstini toimii myös jonkinlaisena solmujen avaajana, joten mitäs pienistä kirjoitusvirheistä.
Luin Thomas Bernhardin (1931-1989)elämänkerrallista tekstiä parin kirjasen verran ja "Kellarin" viimeisten sivujen lauseita mietin jonkin aikaa (monia muitakin lukemisen aikana; vahvaa tekstiä).
Esimerkiksi: "Toisinaan me kaikki nostamme päätämme ja uskomme, että meidän on sanottava totuus tai näennäinen totuus, ja sitten me taas laskemme päämme. Siinä kaikki."
Aika paljon täytyy itsekukasenkin elää (ajatellen), jotta joitakin hyvin yksinkertaisikaan asioita ymmärtää.
Aina täytyy olla myös muita ihmisiä kertomassa tarinoita omista elämistään joiden ympärillä sitten tapahtuu keskusteluja ja avautumisia. Kirjallisuus (taide yleensä) on ollut iät ja ajat näiden väylien viitoituksena. Luotan myös siihen, että tulevaisuudessakin sitä tarvitaan.
Pirusti on pitänyt minunkin kamppailla, että oman sisimpäni nurin ja esille olen uskaltanut repiä, ja että yleensäkään olen osautunut tämän polun alkupäähänkään edes.
On pitänyt toisaalta ymmärtää elämänsä pienuus, mutta myös tiettyjen asioiden muut mittasuhteet joiden sisään väistämättä kietoutuu läheistensä elämiä. Eikä avautumisen tarkoitus ole ollut pelkkä "avautuminen", sillä on olemassa jokin muukin syy. En ihan ole sitä saanut itsellenikään täysin selväksi, mutta ilman muuta se liittyy psykologiaan jonka avulla sen saa myös käsitettävästi ulos puhuttua/kirjoitettua; psykoterapiaa en tarkoita.
Pelko myös, että loukkaa ihmisiä, joita kokemuksiensa piiriin väistämättä kuuluu, toimii joskus ikävänäkin jarruna. Kaikki eivät halua olla tosielämän mannekiineja, eikä varsinkaan jonkun toisen tarinoissa pelkkiä oheishenkilöitä.
Minusta kyllä tuntuu, että minunkin elämässä päähenkilöt ovat aivan muita kuin minä itse. Niin kuin edellisissä kahdessa kertomuksessa joissa päähenkilö on ilman muuta Satu niminen nainen ja jonka elämän kerta kaikkiaan on sairaus särkenyt. Häneltä se vei lapset, se vei perhe-elämän; periaatteessa kaiken.
Tätä olen miettinyt hyvin paljon enkä syyllisyyskysymyksiltä, jotka kohdistuvat itseeni, ole säästynyt.
Valto,
minusta tuo psykologit muotokuva on aika helkkarin hauska. Se on ehdottomasti hauskimpia mitä olen ikinä lukenut.
Siitä saisi tarinaan sellaisen repeämän, ettei se olisi vain pahaa surkeutta ja kamalaa. Koska aina tuo vastapuoli on olemassa.
Suunnilleen ei ole väliä sillä mikä on perusjuttu, mutta kun katsoo ympärilleen, niin sille löytyy hillittömiä vastinpareja.
En siis tarkoita sitä, että tarinan pitäisi hauskuttaa ihmisiä, tarkoitan sitä, että sen pitää olla mahdollisimman tehokas.
Tämä tuli mieleen ja johtuu siitä, että olen koko päivän vääntänyt yhtä kritiikkiä eikä siitä tule sitä tekstiä jota tahdon tulevan. Elä siis loukkaannu, eläkä varsinkaan vanno ottavasi onkeesi!
Ei sun tartte!
Ripsa
Kuvaamani kaltainen psykologiharjoittelija sattui olemaan vastaanottovuorossa kun kävin 1. vaimoni kanssa MTT:ssa sen yhden ja ainoan kerran jolloin molemmille oli yhteinen aika hänen toimistonsa päivyriin merkitty.
"Enni Kuivamäeksi" olen minä hänet tarinaani varten kastanut, mutta Alvar Aallon jäljitelmätuolista Kuivamäen kasvojen tulehtuneeseen näppyyn asti olen yrittänyt tapauksen tarinaani kuvata niin hyvin kuin vain muistiinpanojeni mukaan olen kyennyt.
Jälkeen päin omat kirjoitukset tuovatkin ahdistuksen takaisin, vaikka sanovat, että kun kirjoittaa vaikeat vaiheensa näkyville, se on terapiaa mielelle.
...olen nyt aikalailla "menneisyyden vanki", täysikuukin niin kelmeä ja kurjan kalsa...
Niin ja Ripsa, en tietenkään loukkaannu. Kommenttisi sisältö tekstistäni pitää paikkansa, vaikka en sitä itse ole niin ajatella osannutkaan, tai juuri siksi.
Valto!
Niin siis se psykologi oli täysin käretöön.
Tämä osuu tähän tämän päivän maailmankuviin tismalleen. Koulutus on jo ajettu alas ajat sitten ja todennäköisesti on pahempaa tulossa.
Nuo entisajan "sielunhoitajat" ovat olleet todennäköisesti enemmän sinut todellisuuden kanssa kuin mielisairaala-opiston (?) läpikäynyt "harjoittelija", jolle kukaan ei ole kyennyt opettamaan edes alkeita ihmisten kohtaamisesta - saati tilanteiden ymmärtämisestä.
Tuommoisia ihmisiä - siis esim. muurareita jotka ovat mahdollisesti nähneet kaavakuvan tiileistä ja laastista ja sitten joutuvat suoraan rakentamaan seinää! - on tämä maa väärällään. Kukaan ei näytä välittävän.
Me ollaan viiden miljoonan ihmisen yksilöyhteiskunta, jossa ei kohta toimi yhtään mikään.
On tätä joutunut vuoskymmeniä miettimään tämmöistä luokatonta menoa, joka täällä on käynnissä. Kävin Hesassa ja kumma kyllä VR toimi. Tosin talvi tekee vasta tuloaan nyt.
Siis: tämmöisen kohtaamisen todennäköisyys, jonka kerroit, on aina vain suurempi aivan siitä riippumatta missä ihminen asuu. Ja kumpaa osapuolta mahdollisesti edustaa.
Ripsa, luulen, että on ihan sama, mistä päästä mielenterveyden kanssa touhuavaa henkilökuntaa kokemuspohjalta tarkastelee. Sen porukan eläkeikä saisi olla määräytyvä palvelusvuosien mukaan. 15 tai ääritapauksessa 20 vuotta sitä työtä ja sitten eläkkeelle tai muihin hommiin. En usko, että kukaan sellaista työtä jaksaa yhtään sen kauempaa sairastumatta itse.
MTT:n ”Enni Kuivamäki” osoitti sentään inhimillisyytensä siinä kun luentonsa ei mennytkään niin kuin oli suunnitellut. Arvelisin tämänkin kokemuksen opettaneen häntä tulevaan ja ehkä myöhemmin valmistuttuaan on muutenkin hoitanut työnsä parhaan taitonsa mukaan.
Kerron seuraavassa kommentissani toisenlaisen tarinan (ei sovi kuitenkaan tähän samaan pötköön).
Ripsa siis:
Oli kyseessä S:n eka psykoosinrylläkkä kun Harjamäen suljetulla järjestivät tapauskohtaisen "puintihetken". Paikalla oli ikäloppu miespsykiatri naispuolisen ikä- ja ammattikollegansa keralla. Pöydän takana myös ärtyneen oloinen, paksu mieshoitaja ja syrjemmässä kulmauksessa opiskelijaharjoittelijaksi esittäytynyt nuori nainen. Minulta kysyttiin jotain, johon en kyennyt itkultani vastaamaan ja S oli niin lääkkeiden turruttama, että vielä vähemmän hänestä ääntä lähti; ei edes itkua.
Äijäpsykiatri aloittikin sitten näin: ”Mitäs vollaat iso mies? Olen urani varrella nähnyt tuhat kertaa pahempia tapauksia, että tämmöisestä psykoosinpoikasesta tarvitse nenäliinaansa kastella. Kun vaimosi lääkitys saadaan kohdalleen, ei teillä hätäpäivää tule olemaan. Psykoosit tulevat, psykoosit menevät, mutta hulluuden luonnonvaranto ihmisten päissä tulee olemaan vakio hähähääähäää…”
Ämmää siinä vieressä näytti kuin paskattavan tai sitten sen olsi päästävä tupakalle, ja heti saatana! Kaikkeen kyrpiintynyt mieshoitaja oli tekevinään muistiinpanoja ruttuisiin lomakkeisiinsa, mutta opiskelijaharjoittelija kyllä näytti siltä, että jos se hautaankaatuva psykiatrinkäppyrä vielä kauan jatkaa raakaa sanantuotantoaan, se alkaa itkeä minun mukana tai oksentaa pöydälle.
Enkä minä muista, miten sieltä pois selvisin, mutta en toista kertaa enää niihin tilaisuuksiin osallistunut.
Elettiin siis aikaa tästä päivästä yli 20 vuotta takkse päin.
Kirjailija Timo. K. Mukka (1944–1973) eli lyhyen, kiihkeän ja intensiivisen elämän. Mukka kirjoitti lyhyessä ajassa merkittävän tuotannon, johon sisältyy monta kestävää ja ainutlaatuista mestariteosta.
Nyt julkaistut Timo K. Mukan kirjeet kustantajille, kollegoille, byrokratialle, läheisille ja ystäville, valaisevat tärkeällä tavalla tämän poikkeuksellisen kirjailijakohtalon kulkua, kutsumusta, nuoren kirjailijan ankaraa taistelua työstä ja perheen toimeentulosta. Keskeisenä juonteena Mukan kirjeissä kulkeekin suomalaisen, päätoimisen kirjailijan toimeentulokysymys.
"Mäntyranta on tuottanut Pellolle kunniaa, Mukka pelkkää häpeää." Näin purki kaunaisia tuntojaan eräs Pellon kunnan asukas, kun juuri Maa on syntisen laulun-romaanin (1964) julkaissut Timo K. Mukka joutui pakon edessä jättämään kotipaikkansa vuokrarästien vuoksi.
Urheilusankarit ovat tämänkin jälkeenkin olleet päättäjien ja kansan suosiossa, kun taas kapinoivat taiteilijat, vallitsevien arvojen kyseenalaistajat, ovat olleet eläessään kaunan ja vihan kohteita. Kiekkoleijona ei kyseenalaista vallitsevia arvoja.
Mukan yhteiskunnallisuutta, kommunismia, radikalismia ja moraalista paatosta, on luettava tästä eräänlaisesta sartrelaisesta osallistuvan kirjailijan perspektiivistä. Mukan yhteiskunnalliseen tiedostamisessa on niin vahva moraalinen ja utooppinen elementti, että se vaikuttaa nykyajan pragmaattisesta perspektiivistä katsottuna "haihattelulta". Se on kuitenkin osa laajempaa Mukan kirjallista projektia, poliittista flosofiaa, kirjallista utopiaa.
Mukan yritys vaikutttaa yhteiskunnallisiin asioihin on lopulta eksistentiaalinen kysymys. Mutta kuten Mukan omien kirjeiden kirjallisuuden olemusta luotaavissa pohdiskeluissa käy ilmi, riittävän omaperäinen kirjailija on teoksissaan aina paljon enemmän kuin hänen pelkät mielipiteensä. Teos synnyttää lopulta oman todellisuutensa, oman sisäsyntyisen sanottavansa. Ollaan siis kaukana jostakin sosialistisen realismin pedagogiikasta.
Syntisen laulun olemus
Esko Jämsénille 27.9.1964 lähettämässään kirjeessä Mukka pohdiskee esikoisteoksensa Syntisen laulun olemusta, eikä hän millään tavoin alleviivaa siinä mitään seksuaalimystiikkaa.
Romaani on kirjailijan mukaan "masentava kuva ihmisen toivottomuudesta, maahansidonnaisuudesta, uskontojen vallalle alttiudesta, typeryydestä, oppimattomuudesta ja loppujen lopuksi syvästä inhimillisyydestä sijoitettuna länsipohjalaiseen kylään..." Kaikkea muuta kuin siis villin pohjolan sexposta!
Neljätoistavuotiaana aloitetun romaanin kuva staattisesta, pysähtyneestä elämänmuodosta on muodoltaan toimiva, lyyrillis-naturalistinen kokonaisuus, ehjä ja herkkävaistoinen taideteos, mutta sisällöltään sangen traaginen kuva kovasta elämänpiiristä. Julkisuudessa Mukan teoksesta syntyi hyvin yksipuolinen ja sensationalistinen käsitys, joka perustui tarkoituksenmukaiseen harhaan,seksuaalisuuden irroittamiseen romaanin kokonaiskuvastosta.
Kun kirjailijan elimistö alkoi olla jo lopussa ja kuolema lähestyi, Mukka suunnitteli vielä laajaa ja monitasoista, 1000-sivuista Lappi-romaania, mikä käy ilmi kirjeissä kustantaja WSOY:n Ville Vikstenill. Suunnitelmista näkyy, että projekti oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja vaativa, mutta Mukan tasoiselle tekijälle oikeutettu ja todellinen haaste. Se jäi kuitenkin toteutumatta, kun ruumis sanoi irti sopimuksensa hengen kanssa. Timo Mukka kuoli 27.3.1973 vain 29-vuotiaana.
FAKTA
Kirja
Timo K. Mukka:
Annan sinun lukea tämänkin
Kirjeitä 1958-73
WSOY
2012
Hannu Waaralan kirja-arvio Demarissa
Kiitos Kalevi tästä Hannu Waaralan kirja-arviosta. En ole kirjaa vielä itselleni saanut kirjastosta varatuksi, sillä Kajaanissa on menossa kaikkia kirjastoja koskeva "tietojärjestelmän uudistus" ja ne ovat tyystin kiinni 14.11-9.12. Itselle en kykene tällä hetkellä mitään kirjoja hankkimaan taloudellisen 0-toleranssin takia.
Kainuun Sanomiin oli Hannu Sarrala kirjoittanut myös arvionsa 27.10.12, mutta en ala kriitikoita kritisoimaan kuin että Waaralan ajatuksenkulku tulee lähemmäksi omaani mitä Mukasta itse olen aina ajatellut, ja hänen kirjailijuudestaan yleensä.
En minään "Pohjolan villinä sexuksena" Timo K. Mukkaa ole minäkään ikinä pitänyt, sen keksivät Urpo Lahtisen (Hymyn) kätyrit ihan ilmasta, lienevätkö koskaan edes lukeneet Mukan kirjoja kannesta kanteen? Saatika, että ymmärtäneet niistä mitään.
Luin itse ensimmäisen kerran "Maa on syntinen laulu"-kirjan joskus 1970-luvun alussa vähän yli 10-vuotiaana eikä se hämmästyttänyt lainkaan koska tapahtumien miljöö ei kauaksi poikennut siitä, mitä itse sai kokea pohjoissavolaisen pikkupitäjän pikkukylän pikkumökissä syrjässä kaikesta.
Olen aina ollut kirjallisuudessa "Mukkaan päin kallellaan" jos asian voisi näin ilmaista ja tämä näkyy ehkä myös näissä omissa kirjoituksissanikin vaikka en sitä tietoisesti niihin ujuta.
"Yksinäisyys ja uhma" kirjoitti Erno Paasilinna, mutta kaikkien fysiikka eikä henki sitä lopputappiin saakka kestä. Niin oli Mukallakin, mutta Paasilinnan tappoi tupakka jonka myrkkyjä uhmalla sisuksiinsa veti.
Heip.
...vaikuttavaa tekstiä olet aikaan saanut, ja eletty elämä näkyy voimakkaina teksteinä. Mutta se miten hienosti muotoilet tapahtumat sanoiksi, on kyllä todella suurenmoista!! Sinä olet ne asiat ajatellut ja purkanut vyyhdet auki sanoiksi asti, ja käsittelet vaikeita asioita, monikaan ei varmasti näin kipeitä asioita saa sanoiksi muotoiltua koskaan. Ja se mitä elämässä olet kokenut, vetää sanattomaksi.
On upeata tuntea sinunlainen ihminen, elämän säröjen muovaama, omanlainen oman tien kulkija. Lämmin, välittävä halaus ystävälle!
t. Tiedät kyllä kuka
Kiitos halista, "Tiedät kyllä, kuka"
Piti vain tässä miettiä, mitä vastaisin.
Se, että tuntee ihmisen, ei tarkoita tietenkään, että "tuntee ihmisen".
Tunnen toisinaan itse itsellenikin olevani yhtä monta persoonaa kuin on ollut ylöskirjattavaa tapahtumaa elämässäni. Millainen rooli ylleni pukeutuu, on sitten päivästä kiinni, ja ehkä ihmisistäkin, joiden seuraan kulloinkin joudun. Harvoin minua ihan siltään ja paljaana yllättää kukaan. Täyskännissä, mutta sitäkin tapahtuu nykyisin niin harvoin, että siihen saa olla hyvinkin tyytyväinen.
Minussa voi olla tallella se sama pikkuinen poika joka joskus olen ollut, mutta kaikki, mitä on kietoutunut kokemuksiksi ytimen ympärille, on piilottanut sen sisäänsä ja tämä aikuisen elämä on usein näyttelyä vain (kuten kai kaikilla maailmantallaajilla).
Tekstini jos puhuttelevat, niin kuin monasti olen ollut havaitsevinani, se on hyvä.
Kääntöpuolena puhuttelevuudelle kuitenkin on se karmea totuus, että on pitänyt se puhuttelevuus ensin konkreettisessa elämässä kokea.
Eli jos tietäisi etukäteen, mitä joutuu kokemaan, niin luultavasti ampuisi mieluummin kuulan kalloonsa kuin jatkaisi kohti kohtaloaan (ehkä kalloonsa ampujat sellaista aavistelevatkin?).
Ei kirjoittaminen, tai taiteentekeminen muukaan, ole sen arvoista, että ihmisen tulisi sen vuoksi kärsiä tai kärsittää muita. Vaikka se on kirjailijoiden kohdalla pikemminkin sääntö kuin poikkeus kuten Timo K. Mukan kohdalla voimme todeta.
Useamman elämässä kyse ei ole pelkästään kurjasta itsestään vaan siihen sukeutuu elämisen mittaan niin mahdottoman monia, aivan vieraita, viattomia ihmisiä, että ihan hirvittää ajatella olla omalla tavallaan osallisena (jopa vastuussa) heidänkin onnettomuuksiinsa. Varsinkin, jos on osallisena vain harvoissa, onnellisissa hetkissä.
Piinalla on pitempi jänne kuin ilolla. Ilo ei koskaan kärky verhojen takana niin kuin kärsimys.
Joillakin on yhä aikuisenakin kuvitelma, että kaikilla ihmisillä on samanveroiset mahdollisuudet elämissään onnistua. Silmät kiinni kulkijoita piisaa, eli etevän ajattelijan ja aikansa puhujan Yrjö Kallista referoiden "elävät unessa".
Tälläkin hetkellä illusorisemmassa mahdollisessa, konkreettisessa "autuudessa" elää vain yksi prosentti (1%) maailman yli 7 miljardisesta väestöstä. Juuri se prosentti, joka syöksee elämäntapansa tuhlailevuudella koko eliökunnan tuhoon.
Tätä eivät kuunkuiskeiden tuutilullassa elävät koskaan tule tajuamaan, eivät uskalla ajatellakaan sillä se on hirveä ajatus.
Sinut tiedän herkäksi ihmiseksi, mutta kirjoitan silti näin ja toivon, että tätä kautta minunkin pienet sanaseni (joku ottaa ne aina vittuiluksi) kulkisi sellaisillekin, jotka piiskasta helpossa elämässäään kintuilleen tarvitsevat; sivallus ei ole suunnattu siis sinulle koska et sinä sitä "ansaitse". Eli et ole missään suuna päänä toitottomassa toisenkaanlaista "totuutta".
Vaikka: "Mitäpä ne vakkauttavat ne suarnat kun leipee eijoo kun yks kerrallan murrettavaksi eekä huomisen kakkaroista vielä tietookaan", sanoi köyhä mökin akka kirkosta palatessaan.
Lähetä kommentti