tiistai 3. heinäkuuta 2012

Kesäisiä pyöräilytarinoita 2


Unessa makaan maantiesillalla lukemassa Tynkälauseita nimistä kirjaa. Joku ohitse ajavista huikkaa auton ikkunasta jotain, tai sylkäisee. Minä vain jatkan lukemista: "Praha on miehitetty, ehkä Reykjavik. Istun pyöreän tornin vierellä pultsariporukassa. Kaupunki on luultavasti Tukholma. Tai Helsinki. Turku ei missään tapauksessa. Räystään alla oviotsassa lukee Läskiä. Lusikkanokkainen, sininen lokki liihottaa ylitse. Mia perkaa ahvenia pitkällä puupenkillä. Penkin toisessa päässä on raumalaisen mummon pyykkilauta. Ahvenet läiskivät pyrstöjään läkkipeltisessä saavissa. Luukas puhuu kaloille kalojen kielellä: Se on pieni vielä, siksi se osaa. Juon viinini loppuun, tyhjän pullon laitan kaiteelle. Se putoaa ja särkyy. Yritän sytyttää tupakan; kädet ovat puutuneet. Sataa, ehkä. Tai sitten tämä on sumua Euroopan reunalla..." Herään. Saarikoskiko se tuollaisia tynkiä kirjoitteli?

Unisin, jäykin sormin kirjaan vihkoon mitä muistan. Lisään omiani tuntemusten mukaan; valehtelen siis uneni mausteeksi.

Ei ole kukaan tullut ajamaan luvatonta telttailijaa pois. Ehkä sitä ei puiston julkipuolelta havaitsekaan. Yöllä en jaksanut asiaa isosti tuumia. Tuuhea istukaskuusi teltan selkäpuolta havuilla vispilöi. Pensaita harvassa yön hämärässä nurmikolle kurvatessani näin. Nyt järven liplatus kuuluu etupuolella ja aurinko alkaa kuumentaa kupolia.

Raotan vetoketjua. Joku istuu kapean lahdenpoukaman toisella puolella veneessä. Vene liistää pienessä aallonlipleessä hitaasti rantaa seuraten. Vetouistinten vavat väräjävät veneen laidoilla kuin kangastukset vastapäisen rannan kallionkuvetta vasten. Maksaisin muutamilla elonpäivilläni tiedon siitä, millainen menniäinen on ollut tuolle kalliolle ensimmäisenä kiivennyt lajimme pohjoinen edustaja. Mitä kalastajakeräilijä on ähkäissyt, millainen pesue sen perässä männynkäppyröiden väleissä rehkiytynyt.

Pienehkö pyöräalustainen traktorikaivuri jyrää puiston takana kirkonkylän suuntaan. Sen keltainen kauhanvarsi on käännetty koukkuun vihreää hyttiä vasten. Kauha on jätetty pois ja nysävarsi vain nyökkäsee hydrauliikan varassa kuin irtileikattu sirittäjänkoipi. Muuten on vielä hiljaista, yhtään autoa ei näy, eikä muutakaan kulkijaa. Kaivan termoksen ja eväsrasiat esille. Toisessa pikkutermoksessa on maitoa. Lirautan sitä pahaksi painuneeseen kahviini. Lentää lokki yläpuolelle kirkumaan. Kauempaa vastaa toinen. Lokki on tavallisenvalkoinen eikä sillä ole lusikkanokkaa.

Auringon eteen liikehtii yksinäinen, mustareunainen pilvi. Ilmavirtaukset työnnältävät sitä kumpumaisen vaaran suuntaan ja kohta sen taakse. Tuuli on edelleen kolakkaa. 

Ajatuksetkin kuin äskeinen uni; lyhyitä poutiaiskärpäsen sirahduksia pajun lehdillä.

Eilisen ja yön aikana poljin liki 150 km. Se on raskas matka lastin kanssa. Rastipyöräilijät painavat sellaisen lenkin muutamaan tuntiin vain vettä ja kusta lastinaan, ja ohuet kumit joiden kitka on mitätön asvaltilla.

Ajelin hyväkuntoisia sorateitä mutka mutkan jälkeen. Isompien teiden risteyksissä vilkaisin karttaan etten pahasti eksyisi. Tukahdutin janontunteita soilta tulevista pikku puroista. Juomapullossa vesi näytti kimpankuselta.

Isolupiinit ovat vallanneet laajalti teiden piennaralueita ja ihmiset ovat niillä pihojaankin koristelleet. Lajin miedompi versio makea- ja keltalupiini soveltuvat vain nautojen rehuksi tai maanparannusaineeksi, lukivat kirjoista maatalouskonsulentit ennen; lupinus polyphyllys sen sijaan pitää niittää ennen siemenvaihetta ja juuria kuin juolavehnä pois kasvimailta ja perunapelloilta.

Maanteiden varsikot ovat kasvien geenipankkeja. Etelämpänä runsaslajisempia, mutta muhevampien maiden kohdilla viihtyvät täälläkin kymmenien kukkien lajit: Keltaisia villakkoja, harakankelloja, puna-apilaa, niittyleinikkejä, päivänkakkaroita, siankärsämöä, ailakkeja... Eräällä kohdalla ihailen mesikan esiintymää muutaman kilometrin matkalla. Lapsuudessani niitä tapasi järvenrantalaitumilta; paistisorsaa, uusia perunoita ja mesikkakiisseliä elokuussa. Ahomansikat poimittiin rinteiden veräjänpielistä ja kiviraunioiden kupeista. Tökittiin heinänkorsiin syötäviksi helmiksi.

Kun teidenvarsia säännöllisesti niitetään, kasvit, etenkin puiden taimet painuvat vähitellen luikertelemaan matalina maata vasten. Tavallisista petäjistä mutaatioituu siten vuoristomännyn kaltaisia ja kuusista nauhamaisia, viisi senttiä korkeita pikkupensaita. Luonto sopeutuu vaikka päitä putoilee.

Jollakin suolla kävin lakansuppuja tarkastelemassa; levälleen ovat sateet lakankukinnot hakanneet. Tulee huono hillavuosi. Mustikat onnistuvat, raakileita on runsaasti. Ehkä puolukatkin, joiden hennosti pinkkiin vihjaavia kukkaterttuja olen nähnyt kankaankupeiden mättäissä laskemattomat määrät.

Erään riekaleisen järven yläpuolella räpytteli kalasääski. Teki aikomuksia saalissyöksyihin, mutta palasi ylös iskemättä veteen saakka. Toisen, isomman järven lahden päällä näin moottoriliidokin. Salmesta örhelsi paikalle julmannäköinen, punainen paatti, mutta jarrutti sekin keskelle väylää. Kannelta osoittelivat pitkäputkisilla kameroilla liidokkilentäjää. Minusta kiinnostavampi oli kalasääski kuin kumpikaan noista pörähtelevistä rumiluksista.

Ihmisiä en ole korpitaipaleilla jututtanut. Vain eräällä mutkaisella mäkiosuudella tuli vastaan kaksi kesämekkoista vanhempaa naista. Katsoivat sirrisilmin ja sanoivat päivää vaikka oli iltamyöhä. Ripsivät pihlajanoksilla itikoita harmaista hiuksistaan.

Peltolämpäreen tammaa varsansa kanssa puhutin. Hirnahtelin sille kun sen osaan, mutta ei se liki tullut; vastasi vain hörähdellen ja laajennein sieraimin. Olivat yleviä vihreässa, pitkävartisessa heinäpellossa. Maatalon yksityisinfrastruktuurin sekalaisuuden joukossa laskin olevaksi kuusi uudehkoa autoa, trkatorin, pari mönkijää ja muita työkoneita. Kauempana peltojen takana oli laaja, kivikkoinen harjanne kaluttu metsästä, kannoista ja risuista paljaaksi. Sieltä pihamaan liikkumistarpeistoon rahat lie revitty. Vähän matkan päässä oli tienvarren koivuun lyöty muovinen lappu ja siinä luki tussilla: Myytävänä 116 ha.

Työnsin hevoshaan ja talorykelmän kohdalta pyörää mäen päälle josta erkani tie Jytkylään. Niin sitten ajattelin seuraavan alamäen ja suoranpätkän verran politiikkaa josta ovat viime vuosina olleet sitä mieltä, että se jossain murroksessa rypee. Mutta kyllä se on vain entisenkaltaisessa liikkeessä, mäkeä ylös ja toista alas kuin minä itse pyörineni. Pöljien kakka vain rattaissa vaihtuu.

Tuli mieleen munkkikahvilla käynti muutamia kymmeniä kilometrejä aiemmin. Kiipesin maatilamatkailua elinkeinonaan pitävälle tilalle kesäisellä mäellä. Ensimmäisissä sähköpaimenilla eristetyissä aitauksissa oli useita hevosia. Loitompana lammasaitaverkon sisään suljettuina kaksi karvanvaihdosta kärsivää, takkuista poronkintturaa. Omassaan vanha pystykorva ja pari kania pikkuhäkeissä keskellä hoidettua nurmikkoa. Pihamaille ja sisälle rakennuksiin oli levittäytynyt joukko ihmisiä. Kuulin, että paikalla olivat  meneillään SKP:n maakuntatason suvijuhlat. Panin merkille, että nuoriakin oli joukossa mukana. Ja Viljami konjakkia karttalaukussaan.

Kekkosen diktatuuriaikaan ajatusteni teillä en ehtinyt törmätä sillä mutkassa hyppi tien kahden puolen supikoira. Vähän matkan päässä siitä ropisteli teeriemo tien ylitse kolme poikasta vikkelästi perässään. Melkein arvaan, miten poikasten käy jos supi ne yhyttää.

Ei kommentteja: