Pietarin viimeinen ilta

Tyhjän saisi tekemättäkin, ajattelee Pietari. Olisivat nämä touhumme ja päämäärämme kuin siinä kiinalaisessa sananlaskussa, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Tai nyt sitten vaikka niin vähäisen täydellisesti kuten Mårtessonin laulussa purjehtiminen. Nyt ne istuvat ihmiset tehtaissaan, toimistoissaan, kouluissaan ja kodeissaan näpräämässä laitteita joilla ei tomaatintaimia voi koulia, ei ohransiementä maahan hankmota, ei heiniä seipäille hangota. Saatika että niistä, tai niillä, maitonsa lypsää. Muunlaista lypsämistä ne eivät kyllä ole unohtaneet. Toistensa selkänahkoja nyhtävät ja rahaunelmia imeskelevät vitamiinipillereidensä särpimeksi. Ihmettelevät silti enemmän kuin koskaan, että miksikähän kolottaa ja pakottaa ja tuntuu elämä niin merkityksettömältä vaikka pienessä pöhnässä joka päivä saisi olla, koska viina padottomin kuohuin virtaa, musiikki raikaa ja toimintaleffat sekä -pelit tajuntaa räjäyttelevät.

Talvinen päivä on siirtymässä kuutamoiseen iltaan, ehkä öiseen lumituprakkaan sillä kuun ja maan väliin niin sankkaa utua lykkää ja pakkasen pudotus on ollut nopeaa. Melkein nuoskaa lumi jo, vaikka aamulla huopikkaan alla hyytävästi narskui.

Päivän mittaan Pietari on ehtinyt pahasta mielestään päästä. Antanut anteeksi sosiaalitätien olemassaolon vaikka eivät nämä itse mitään eikä keltään anteeksi tarvitse pyytäkään. Ei edes ymmärtää sitä, että joidenkin nöyryytyksentunteeseen ajautumisen korjausyrityksistä heille palkka maksetaan. Minkäpä pyrokraatit köyhien ja sairaiden ahdingolle voivat kun eivät sitä ole olleet aiheuttamassakaan. Seurauksia vain yrittävät paikkailla joita milloin mistäkin syystä yhteiskunnan joillekin jäsenille lykkääntyy. Niille siinä työnsä; toisen pahoinvointi, ja jopa kuolema, on toisen leipä, sanoo vanha sananlaskukin. Niin kuin papeilla aina ja iänkaiken ollut on haudoilla maan. Amen.

Pietari työntää pyöränsä avoinna olevan liikerakennuksen suureen, monikerroksiseen parkkihalliin jossa alin kerros on monen ajoradan kierteen takana maan alla. Vie pyörän ilmastointikanavien peltiseen katveeseen, laittaa lukkoon ja avaa tarakalla olevan matka-askinsa kiinnitykset. Kaivaa sieltä banaanin, kaksi riisipiirakkaa ja puolen litran maitopurkin. Alkaa sitten seinään nojaten vaatimattoman aterioitsemisensa. 

Päivällä Pietari on käynyt kahdessa autoliikkeessä juomassa keksi- ja pullakahvit, yhdessä kännykkäkaupassa tarjolla olleet mehut ja maistelemassa ison marketin leipäosaston tuoreita nappospaloja. Kiertänyt vielä samassa liikkeessä olleen kahvitarjoilun pullineen ja vohveleineen kaksi kertaa. Niillähän pärjää näillä töin kun taskun pohjalla olleet kolikot riittivät banaaneihin ja piirakoihin. Mutta kylmä se on nuoskaisenkin lumen aikainen yö kaupungissa ilman nuotiota, ilman laavua. Ja se tässä edessä olisi.

Nyt Pietari on syönyt. Hän jättää pyörän laukkuineen parkkihallin nurkkaan ja lähtee kävelemään. Ylittää saman sillan päin vastaiseen suuntaan kuin aamulla tullessaan ja tulee liikenneympyrään, josta yksi katu eroaa kirpputorinaisen antamaan osoitteeseen. 

Talo sijaitsee melko jyrkän mäen puolivälissä, puista runsaalla tontilla. Metristen lumipenkkojen reunustama pihatie on kolattu tarkoin puhtaaksi, kuten iso pihakin. Tontin takarajalla on lautaverhoiltu varasto-saunarakennus. Oikeanpuoleiseen liiteriin on käytävä pidetty auki koko talven ajan, mutta vasemmalla olevalle saunanovelle lumet on lapioitu aivan vasta ja piipusta nousee kaupunginvalojen ja kuutamon hohteeseen savua. Pieniruutuinen ikkuna seinässä erottuu kuin kynttilä sen laudalle sytytetty olisi. Lumipenkoissa on lasten kaivamia onkaloita ja mäkiluiskia. Pulkkia, liukureita,suksia ja polkupyöriä on aseteltu liiterin seinustalle ja talon porraspieliin. Vanhalle Opelille kolattu oma paikkansa pihan vapaaseen nurkkaan.

Pietari kääntyy tarkastelemaan myös asuinrakennusta. Sekin on vaaleaksi maalattu, vaakapaneleilla verhoiltu vanha rintamamiestalo. Siisti ja huollettu ainakin näin hämärässä katseltuna. Ikkunoista loistaa valoja ja jokaisessa tienpuolen ikkunassa verhot ovat kovin kodikkaan näköiset. Talonkin katolla piipusta tupruaa savua joka matalpainetta enteillen laskeutuu samaan tasoon saunansavujen kanssa, siirtyy pilvenä vaahteran ja tuomen rangan ja muutaman kuusen hajoittamana naapureiden tontille, ja metsiin niiden takana.

Ihmisen pesä, ajattelee Pietari, on kodittomasta kutsuvainen. Sen seinät ja valoa antavat ikkunat suorastaan ojenteleksivat ja hohkavat lämpöään kylmässä hyrisevää kohti. Siellä sisällä tuvassa äidin luonnolla varustettu hyvä ihminen laittaa lapsilleen kystä kyllä ja pitää huolta vaikka kenen toisen äidin synnyttämiä lapset olisivat. Ihmisen huolenpidon halun määrä, se saattaa joskus olla  suunnaton, sen Pietari kirpputorinaisesta vaistosi jo silloin sairaalassa kun katseli hänen miehensä tuskaista, lääkkeillä turrutettua päätä silittäviä käsiä. Niin kuin on toisinkin päin kohteisiinsa niillä, joilla sisällä mikään ei liikahda kuin materia pontimenaan.

Tänne se kipeitä kokenut nainen minut, tuntemattoman suojiinsa kutsui. On lapioinut lumet mahdollisen majani edustalta, siivonnut siellä ja sytytellyt kiukaan alle tulet. Ja nyt se odottaa, että minä saavun. On laittanut vierasta varten illallisen, ja ehkä kylpyäkin ajatellut tarjota, vainajoituneen miehensä puhtaita vaatteita valmiiksi viikkailut ja lämpimiä ulkosaunanlauteita jo vuoteeksi viritellyt.

Mutta jos otan tarjouksen vastaan, niin mihin se johtaa? Minä olen jo vanha mies, ettei minusta poikakaveriksi nuorelle leskelle ole, ja kun pääni sisällön laita on niin ja näin, niin kuinka voisin sitä tarjota hoidettavaksi ihmiselle, joka jo yhden kipeän pään on hautaan saatellut?

Pietari ei pidä ajatuksistaan, kun ne niin ehdottomia tuntuvat hänelle kertovan. Ovat niin totuudelliset. Sanovat hänelle, ettet saa mennä ihmisten riesaksi, kärsivien lisäkärsimykseksi vaikka heillä auttavaista sydäntä riittäisikin. Ja niille, joilla muuta kuin sydäntä olisi, tätä olemassaoloaan ei haluta enää mennä näyttämään.

Pietari kääntyy pihatien suulta. Vilkaisee vielä postilaatikosta naisen ja hänen ottopoikiensa nimet. Ne ovat niin sievästi siihen alekkain, messinkisiin laattoihin ihan äskettäin präntätty. Tussilla peltiseen osoitekoloon ylimmäksi kirjoitettua miehen nimeä on raaputettu alustasta pois, mutta selvästi siitä vielä Heikin erottaa. Ehkä nainen sen haluaa vielä siinä häämöttävän, vähäisenä muistonkajauksena aamupostia noutaessa mieleen tulevan. Heikki on ollut varmasti hyvä mies, ajattelee Pietari, mutta hyväkään mies ei mielensä sairastumista voi estää. Tai ehkä pahat eivät sairastukaan?

Pietari kävelee mäkeä ylös ja kääntyy alikulkutunneliin menevään kaarteeseen. Alittaa tien jolla jymähtelevät autot kahteen suuntaan. Vähän matkan päässä, keskellä kuusivaltaista puistoa, tie hajoaa kolmeksi eri suuntiin kääntyviksi kävely- ja pyöräilyväyliksi. Pietari kääntyy tasaista maastoa jatkavalle reitille. Hän tuntee nämä polut, niiden mutkat, nämä laitakaupungin lehdot jotka varsinkin kesäisin  niin kutsuvina ovat häntä vuosien varsilla vieneet. Nuorempana pyöräilyretkille ja ongelle eräälle lammelle, joka kaupungin toimesta on kunnostettu ja istutuskaloin huollettu. Pojan kanssa siellä piti joinakin kesinä jatkuvasti kulkea, joskus pilkille talvisin hiihdellä. Vaimo töiltään harvemmin mukaan kerkesi, mutta kun lähti, niin silloin olivat herkut repussa ja kaakaot pojalle. Joskus makkaranpaistonuotiokin rannan laavulle sytytettiin, nokikahvit nautittiin ja kevätaurinkoa palvottiin.

Vaimo. Poika. Talo ja tavarat. Minulla olivat ne. Mutta nyt on vain poika, polkupyörä ja vaatteet joita päälläni kannan. Poikakin siellä kaukana, toisessa kaupungissa omine perheineen ja huolineen.

Pietari kääntyy vielä yhdestä risteyksestä kapeammalle polulle ja saapuu kohta avoimelle hautausmaan portille. Hautarivistöjen laidoilla pimeässä tuikkivat siellä täällä kynttilöiden lepattavat liekit. Keskellä kulkee autojen parkkipaikalta tuleva, leveämpi, valaistu ja aurattu käytävä. Siitä eroaa säännöllisin välein polkuja joita omaiset ovat tehneet haudoille käyskennelläkseen, kynttilöitä sytytelläkseen. Pietari kävelee keskivaiheille jossa hautausmaa on halkaistu toisella valaistulla käytävällä. Hän kääntyy siinä vasempaan, kulkee muutamia metrejä kunnes harppaa pari loikkaa vähän kuljetulle polulle ja pysähtyy tummana hangesta kohoavan hautapaaden ääreen. Hän on tässä viimeksi käynyt kaksi viikkoa sitten ja havut, joiden päälle hän silloin hautakynttilän asetti, ovat peittyneet lumikerroksella. Pietari pyyhkäisee rukkaskädellä nimien kohdalta kuuran pois ja vaikka hän ei nyt pimeässä nimeä erota lukeakaan, muistaa tarkkaan millaisin kirjaimin vaimonsa nimi, syntymä- ja kuolinajat siihen kaiverrettuina ovat, ja Pietarin itsensäkin nimi ja syntymäaika siinä  valmiina odottamassa.

Pietari kuopaisee tyhjäksi palaneen kynttilänkuoren lumesta pomppansa taskuun ja kohentaa havut hangen pinnalle. Pyyhkäisee vielä vaimonsa nimen kohdalta kerran ja kääntyy tulojäljilleen mieli tyynenpainavana kuin koko ajan maisemaan laskeutuva talvinen suvikeli.

Ihan kohta minä tulen Piritta, hän vielä kuiskaa pimeään.

Pietarin pullosaalis 3

Pietari tyrkkää eturenkaan vaatekaupan seinänvierustelineen metallikaarien väliin, kaivaa taskustaan sinisen nauhan varaan ripustetut kaksi avainta, aukaisee niistä toisella soikearenkaiseen riimuun ja pyörän tarakkaan kiinnitetyn munalukon, romisuttaa riimun pyöränpinnojen välistä ja napsauttaa lukon kiinni telineeseen. Sitten hän avaa isommalla avaimella takapyörän haarukkalukon, kääntää tappia ja painaa sen toisen puolen reikään johon se pakkasentahmeasti lukkiutuu. 

Pietari nykii kumirenksujen koukut irti ja ottaa laukun tarakalta. Kääntyy ja katsoo harjun päällä olevaa rakennusta, vilkaisee molempiin suuntiin ja ylittää kadun. Kiipeää sitten hiekoitettua invalidiluiskaa ylös.  

Sosiaalivirasto, lukee rapatun, ikkunattoman siiven ylälaidassa, räystäännysästä metrin alaspäin. Viiston nurkan takana on plootutolppien varassa ruskeapeltinen katos, keskellä kulmikas betonipylväs ja sen kahtapuolen pariovia kaksi, ovienikkunoissa molemmissa viraston aukioloajat ja puhelinnumeroita sekä kyltti jossa kerrotaan, kuinka hakemuksensa voi pudottaa metallisiin postilaatikoihin aukioloaikojen ulkopuolella: Vasempaan lastenhuoltoon tulevat ja oikeanpuoleiseen toimeentulotukihakemukset. Iso rakennus jatkuu rinnemyötäleen kuvetta ikään kuin ilmassa ja sitä kannatteleva pyöreiden pylväiden rivistö häviää alhaalla päivälläkin valaistua ulkokäytävää pitkin nurkan taakse. Vasemmalta nousee taksiliikennettä varten kapea kujanne. Kolmen parkkiruudun ääret on merkitty betonimuuriin ja sen yläpuolen kaiteeseen kiinnitetyssä kyltissä kielletään muun liikenteen pysäköinti sakon uhalla.

Sisältä humahtaa vastaan lämmintä; ovien yläpuolella on automaatinen puhallin. Securinmies seisoo sormet ristissä munien korkeudella ulko-ovien vieressä olevassa syvennyksessä, Pietari nyökkää sille. Siniseen paitaan ja harmaisiin housuihin pukeutunut nuori, solakanlihaksikas kaljupää murahtaa, että laukku pitää jättää naulakkoon ja Pietari sanoo, että hänen täytyy ottaa sieltä muutama paperi. Pietari aukaisee pomppansa napit, riisuu sen ja laittaa naulakon metallikoukkuun kahden paksun takin väliin. Survoo sitten rukkaset, kaulahuivin ja hatun takin hihoihin. Seuraavaksi hän päästelee lattialla polvillaan matkalaukkunsa hihnat auki, napsauttaa lukkoja ja aukaisee kannen, kaivaa vaatteiden alta kirjekuoren ja laittaa laukun kiinni. Nostaa sen pomppansa kohdalle kenkätelineen päälle ja kääntyy menemään käytävän toiseen päähän. 

Leveän käytävän molemmin puolin on kahdeksan ovea. Kaksi huonetta on remontissa ja niiden uudet, raskaat desibeliovet karmeineen odottavat käytävässä seinää vasten nostettuina. Molemmissa huoneissa on keltahaalariset miehet töissä. Nuorempi kirvesmies poraa parketinrajassa listan lävitse iskuporalla reikää, ottaa haalarien riipputaskusta lyöntipropun ja napsauttaa sen parilla napakalla vasaran lyönnillä poraamaansa reikään. Vanhempi timpuri käytävän toisen puolen huoneessa merkkaa litteällä kynällä mittoja levynpalaan, nostaa katseensa ja tunnistaa Pietarin joka hidastaa ovettoman, karmeistaankin riisutun aukon kohdalla.

Pietari ei jää juttusille, nyökkää vain harmaapäiselle työmiehelle ja jatkaa pitkää käytävää eteen päin. Timpuri siirtyy oviaukolle katsomaan hänen jälkeensä.

Punainen automaatti antaa numeron 24 ja Pietari istuu lehtilaatikon vieressä vapaana olevalle jakkaralle. Odotustilassa on neljä muuta henkilöä. Lehtilootan toisella puolella istuu keski-ikäinen, hyvin laiha nainen alistunut katse verestävänä. Tukka hapsottaa, villapaita roikkuu liian isona kaidoilla harteilla ja suonikkaat kädet ovat mustan hameen päällä velttoina kuin rukouksensa rukoilleina, anomisiin väsyneinä. Jaloissa naisella on linttaan astutut talvilenkkarit ja ohuita pohkeita ja luisia polvia peittää vaaleavillaiset sukkahousut joista roikkuu sieltä täältä katkenneita lankoja kuin keitettyjä spagetinpätkiä. Yhden tuolinpaikan päässä rönöttää nuori mies ja sen vieressä samanikäinen tyttö. Niiden hip-hop vaatetukset vastaavat toisiaan ja iho, missä se on näkyvissä on lävistyksin koristeltu toinen toiseen yhteneväisiksi. Hiuksetkin sojottavat päälaella ja sivuilla kuin samaa sapluunaa käyttäen vuoltuina, mustina ja uhkaavina. Silmistä paistaa uhmakas epävarmuus ja jalat naputtavat hermostuneesti lattiaan. Ne pitävät toisiaan kädestä; oljenkorsi oljenkorressa kiinni, ajattelee Pietari.

Nurkassa, selin tuolinsa kääntäneenä istuu mies jonka puvuntakin peittämät, ryhdikkäät hartiat tutisevat ja siistikynsiset kädet pitelevät jämptiksi taiteillutta hiusrajaa ohimoilta kuin päänsärky olisi sietämätön. Mies itkee. Hänet kutsutaan seuraavaksi käytävän keskivaiheen ovelta nimellä ja kun hän menee odotustilasta, hän peittää paperinivaskalla kasvonsa niin, ettei Pietari niitä näe.

Kohta aukeaa toinen ovi käytävällä ja laiha nainen kutsutaan sisälle. Naisen tuolista ylösnousu on hyvin voimatonta ja hän horjahtaa lehtilaatikkoa vasten. Pietari kohottautuu auttaakseen, mutta nainen suoristautuu kuitenkin itse ja lähtee lonkkaansa pidellen klinkkaamaan ovelle joka on auki, mutta sisäänkutsuja on vetäytynyt näkymättömiin.

Odotustilaa vinosittain vastapäätä olevan vastaanottotiskin taakse tulee takahuoneesta isokokoinen, ei kuitenkaan lihava, vaaleahiuksinen nainen joka on pukeutunut puolukkapuuron väriseen, tyylikkääseen neulejakkuun jonka alla on tumma, rullakauluksinen trikoo ja lihaksikkaita reisiä myötäilevät mustien legginsien joustava kangas. Nainen sijoittaa takamuksensa konttorintuolille, painaa punakyntisellä sormellaan mustaa nappulaa edessään olevassa laitteessa. Kuuluu tööttäys ja näytölle ylös syttyy punainen numero 23. Nuoripari siirtyy luukun eteen ja nainen alkaa kysellä heidän asiaansa, katsoo tietokoneen näytölle monta kertaa, kirjoittaa ja tarkistaa nuorten näyttämät henkilöllisyystodistukset. Tulostaa sitten kaksi paperia jotka antaa pöydän ylitse pojalle joka pyöräyttää ne rullalle ja laittaa kainaloonsa.

Nuorenparin lähdettyä, taululle syttyy numero 24 ja Pietari siirtyy luukulle. Sanoo päivää ja virkailija vastaa kohteliaasti.

-Tulin varaamaan ajan sosiaalihoitajalle.

-Jahah, katsotaanpas. 

Nainen rullaa näytölle henkilöhakemiston sivut ja kysyy Pietarin syntymäaikaa ja sosiaaliturvatunnusta.

-Kakstoistakakstoistayksyheksänviisviis...

-Ahaa... ... mmm... olet viimeksi käynyt viime vuoden marraskuussa. Miksi et ole uusinut käyntiäsi joulukuussa?

-Tuota... En tarvinnut.

-Oletko saanut töitä?

-En.

-Mitenkä sitten olet tullut toimeen?

-Keräsin marras- ja joulukuussa paljon pulloja.

-No niitäkö löytyi?

-Löyty juu. Oli pikkujouluaikaa ja muuta tuuria sen kanssa. Yksi ison auton omistaja oli tyhjentänyt kesämökkinsä ja naapurinsakin tyhjien pullojen röykkiöt ja sattui peräkärryineen samaan aikaan lajittelupisteeseen. Tarjosi ne kaikki mustat säkit mulle ja sanoi, ettei hän jaksa niitä palautukseen lähteä viemään.

-Paljonko?

Pietari kaivaa kirjekuoresta muistivihkon ja alkaa luetella.

- Alkon pulloja ja muita 10 sentin palautuksia 900 kappaletta, tölkkejä 2551 kappaletta a´ 15 senttiä, isoja muovipulloja 1321 kappaletta a´ 20 senttiä ja muita kierrätyspulloja 385 kappaletta a´ 40 senttiä. Se teki yhteensä 1129 euroa.

-Ohoh, sinähän hyvin olet tienannut.

-Ni, kyllä.

-Katsotaanpas, sinulla on vuokranmaksua yhteismajoituksessa 150 euroa, sähkö- ja vesimaksua 25 euroa. Ja  kun tarkistetaan täältä taulukosta yksineläjän ruoka- ja vaatemenojen kohdalta...mmm... niin tuosta pullonpalautustienestistä sinulle olisi pitänyt jäädä vielä tälle kuulle ...mmm...mmm...yli viisisataa euroa.

-Niin, mutta kun minä...

-Oletko ilmoittanut verottajalle, että voidaan miinustaa tuosta summasta verojen osuus?

-E..e..en.

Pietari hätääntyy, muisti, että oli verotusasiasta jostakin lukenut. Silmät hakeutuvat virkailijan taakse ja alkavat laskea vetolaatikoita, verhoja, sälekaihtimien säleitä, kattolamppuja, lasten piirustuksia seinällä, kansioita hyllyssä ja kun laskettavat loppuvat virkailijan huoneessa, laskee hän naisen sormet, sormukset, kaulan rypyt ja korut, korvanlävistykset ja silmälasien helmiäskoristeet.

-Mikä tuli, kysyy nainen ihmeissään.

-E..en..en tiedä...pitää laskea vielä jotain, ja Pietari kääntyy ja laskee käytävän katon loisteputkivalaisimet, ovien kahvat, avaimenreiät, lattioiden kuviot...

Kun mitään laskettavaa ei ole enää näkyvillä Pietari kääntyy naisen puoleen ja kysyy:

-Minunko on nyt turha sitten aikoja tälle kuulle varailla?

-No, niin se näyttäisi.

-Mutta entä kun mulla ei ole enää asuntoa koska sain häädön?

-Miksi häätö?

-Purkavat sen rivitalon ja rakentavat uuden.

-Silti nyt näyttäisi siltä, että sulla pitäisi olla taskussa vielä yli 500 euroa.

-Ei mulla ole. Piti maksaa muutama rästilasku ja sitten avitin Isoleeviä kun sen piti saada lääkkeitä.

-No niistä laskuista sinulla pitää olla kuitit, mutta minkään Leevin avustuksia ei voida huomioon ottaa.

-On mulla kuitteja, on. Saisinko kuitenkin ajan omalle asiainhoitajalleni?

-Niin, se on toi Lehvän Maija ollut sulla. Se kylläkin on siirtynyt viime kuussa pois ja tilalle pitäisi nyt sitten katsoa sulle joku toinen... Timolla olisi seuraava aika kahden viikon päähän ja Tuovilla...mmm...mmm siitä eteen päin pari päivää. Kummalle laitan?

-Siis vasta kahden viikon päähän? Tietenkin sille Timolle.

Virkailija piirtää paperilapulle ajanvarauksen ja ojentaa sen Pietarille.

-Millä helevetillä minä sinne saakka pärjään?

-En osaa sanoa...kerää vaikka niitä pulloja...

-Perkele, ei niitä talvipakkasella montaa löydä. Eikä aina semmoista tuuria ole kuin viimeksi.

Pietaria suututtaa. Hän kaappaisee kirjekuorensa ja hyvästejä lausumatta lampsii naulakolle. Tuttu kirvesmies yrittää heilauttaa kättään, mutta Pietari ei sitä huomaa. Securinmies seisoo edelleen asennossa, valppaana, kuin toivoen, että asiakas alkaisi riehua ja hän pääsisi tositoimiin.

Kirpputorinainen 2

Hengitys huuruaa, saastesumu kirvelee kurkunpäätä. Pietari kävelee vielä yhden sillan ylitse ennen kuin tulee viimeiselle kadunpätkälle ennen toria. Edellisen kadun mitta oli ollut 180 katulampun väliä ja jokainen väli oli neljänkymmenen askelen mittainen. Vastaantulijoita oli kahdeksan jalankulkijaa, kolme ohittajaa jotka juoksivat ja yksi pyöräilijä. Autoja kulki niin paljon, ettei niitä voinut kuin jotkut tietyt merkit ottaa laskettavakseen; tojotia meni ja tuli yhteensä kaksikymmentäkaksi. 

Pietaria joskus lasketutti. Piti laskea asioita joita näki; ihmiset, autot, lentävät ja istuvat pulut erikseen, varikset ja pikkulinnut. Sillalla hän pysähtyi laskemaan pullasorsaparttia joka laajassa sulassa kosken alla sousi edestakaisin. Hän alkoi vasemmasta laidasta ja yritti saada ne järjestymään silmissään parinkymmenen ryhmiin. Lopputulos oli jotakuinkin kolmesataakuusikymmentä sorsaa. Naaras- tai urossorsia hän ei nyt alkanut erottelemaan.

Psykologi, jonka luona Pietari kävi muutama vuosi sitten alkaessaan selvitä romahtamisestaan, sanoi, että asioiden pakonomainen tekeminen ja toistaminen, kuten nyt vaikka kaiken lukumääriksi muuttaminen, kuului Pietarin taudinkuvaan ja on vain yksi merkki siitä, milloin pitää viimeistään lähteä apua hakemaan. Nyt vissiin sellainen hetki olisi, ajatteli Pietari sillä pitkiin aikoihin hän ei ollut laskenut mitään. Järkyttikö häätö asunnosta hänen mielensä  vai Kaskilahden kuolema, tai sitten tämä vaikea kysymys, minne ensi yönä päänsä kallistaisi? Monta viikkoa, tai oikeastaan kuukautta tässä olisi ollut aikaa järjestellä asuntoasiaansa, mutta ei vain kyennyt sitä tekemään. Ja kun ei uskonut, että se järjestyisi millään tavalla. Kokemusta oli jo yrittämisestä aiemmilta ajoilta.

Autoja menee letkassa ohitse. Ne pysähtyvät kadun päässä liikennevaloihin ja niiden pakoputkista lähtevät sakeat höyryt nousevat ylös yhtyen yhdeksi, kaupungin alueen kokoiseksi harmaaksi pilveksi, joka roikkuu matalalla kaiken yllä kuin Pietarin ankeat ajatukset.

Poliisiauto ajaa autojonon hännille ja siitä Pietari muistaa, että oli luvannut Isoleeville käydä niille Kaskilahdesta  kertomassa. Poliisit kurvaavat risteyksestä oikealle ja ajavat torinlaidalle parkkiin. Pietari nostaa pyöräänsä ja kapuaa penkan ylitse ihmisten polkemaa oikopolkua ja pääsee näin suoraan toriaukealle jossa ei ole kuin muutama laahka ja vilusta paikallaan hyppivät myyjät. Yksi myy kuivattuja koivuvastoja, villakintaita ja -sukkia ja puulastoja, kapustoita, monenlaisia ja monenkokoisia koreja, luutia, harjoja ja lumilapioita, toinen paistaa suuria Norjanlohifileitä sitä varten kehitetyssä puisessa kehässä jonka keskellä loimottavat keltaiset liekit leppäpilkkeitten lomasta ja kolmannella myyjällä on kirpputoribisnes kiikkerällä pöydällä yhtä toivottoman näköisenä kuin koko tienausyritys.

Pietari laskee, kuinka monta esinettä sen pöydällä on. Kolme emalimukia, lautasia pinossa kahdeksan ja yhdessä peltitörpössä veitsiä kuusi, lusikoita kuusi ja haarukoita seitsemän. Kirjoja sillä on kahdeksantoista kappaleen kokoelma kuuden kirjan pinoissa laitimmaisena ja keskellä pieniä sydänrasioita yksitoista. Isossa pahvilaatikossa pienen jakkaran päällä on pakastepusseihin pakattuja leivonnaisia; piparkakkuja ja korvapuusteja ja kaakkuja. Niitä Pietari ei ala laskea. Myyjällä on kaksi silmää, yksi suu ja yksi nenä jossa on kaksi sierainta. Korvat ovat piilossa paksun villamyssyn ja niiden päälle kietaistun punaisen huivin alla. Kaksi kättä sillä on, ja jalkoja samoin kaksi. Käsissä rukkaset ja jaloissa huopikkaat. Keltainen lammasturkki ja mustat toppahousut joiden alla näyttäisi olevan ainakin viidet samanlaiset. Pietari hymyilee kuuraisella partasuullaan kirpputorinaiselle ja se hymyilee takaisin; he ovat ennenkin nähneet. Se tapahtui silloin, kun piti olla siellä suljetulla ja kirpputorinainen tuli sinne katsomaan miestään joka kiipeili seinillä ja hyppi alasti käytävällä.

Pietari menee poliisiauton luokse. Ratin takana istuva naispoliisi puhuu kännykkään ja Pietari kiertää apumiehen paikalla istuvan miespoliisin puolelle. Koputtaa rukkaskädellään pehmeästi sivulasiin ja poliisi aukaisee oven.

-No mitä?

-Siellolis yks kuollut.

-Häh?

-Kaskilahti kuoli viime yönä sohvalle.

Poliisi aukaisee oven kokonaan ja tulee ulos. Vinkkaa myös parilleen joka kännykkää korvallaan pitäen kiertää auton ja tulee seisomaan Pietarin toiselle puolelle.

-Kuule, tulepas tänne autoon niin ei palelluta.

Poliisi vetää pakettiauton sivuovea kahvasta ja se liukuu nirskuen syrjään. Pietari kääntää pyöränjalan alas, nousee vaivalloisesti ähkäisten kaksi askelmaa auton sisälle ja istuu vastapäiselle penkille. Penkkejä on kolme ja katossa kaksi valoa. Takaosaan on eristetty tila ja sieltä katsoo musta saksanpaimenkoira tiukasti Pietaria silmiin ja murahtaa vaimeasti. Konstaapelit nousevat myös autoon ja mies vetäisee oven kiinni. Nyt se ei nirskahdellut, mutta paukahti niin kovasti, että koira haukahti kun sen korviin kova ääni näytti sattuvan.

-No niin, mikäs miehen nimi on, kysyy miespoliisi ja kaivaa rintataskustaan kynän ja pienen ruutuvihkosen.

-Pietari Paavali Parviainen, sanoo Pietari. 

-Ja osoite?

-Loppukierto 12.

-Sielläkö se ruumis on?

-Siellä.

-Miksi et soittanut?

-Ei ollut kenelläkään simissä enää aikaa.

-Simissä?

-Ni. Prepaidissa.

-Jaa. Ja kuollut on siis Kaskilahti? 

Pietari nyökkää: -Joonas Kaskilahti.

-Asuuko osoitteessa muita henkilöitä?

-Isoleevi, Untamo, Irja ja Kale.

-Jäikö ne sinne?

-Jäivät.

-Pitäisikö sinun lähteä mukaan?

-Minulla olisi asioita. En minä minnekään karkaa, ja kun se kuoli ihan luonnollisesti nukkuissaan.

-Mistä me sinut tavoitetaan jos tarvitaan?

-Tähän päivään saakka minun osoitteeni on se, mistä nyt tulen, huomisesta en tiedä. Voi olla, että tulen illalla putkan ovea kolkuttamaan.

-Jaha. Miksi se niin on?

-No kun se annettiin meille se häätö ja tämä päivä on viimeinen jonka jälkeen ne panee sen talon matalaksi ja alkavat rakentamaan uutta.

-Onpa sinulla kohtalo, sanoo nyt naispoliisi joka on lopettanut puhelunsa.

-On se ni, mut on niitä muitahin samanlaisia kohtaloita.

-On toki. No, mene asioillesi, me lähdetään katsomaan sitä Kaskilahtea.

Nyt naispoliisi aukaisee sivuoven ja taas se nirskaa ilkeästi. Koira ravistaa päätään ja haukahtaa vaimeasti.

-Pitäisi rasvata tuo oven liuku, sanoo miespoliisi.

Pietari sanoo poliiseille näkemiin ja lähtee taluttamaan pyöräänsä torin halki äskeistä reittiään. Nyt hän pysähtyy kirpputorinaisen luona.

-Päivää.

-Päivää päivää, sanoo nainen.

-Sinä tämmöistä liikettä pidät?

-Jes. Meni suuremmat sen isännän takia.

-Minne ne..?

-No, pankrottihan se tuli kun se tuli hulluksi ja sitten tappoi lopulta vielä ittensä.

-Jaa, tappoi?

-Tappoitappoi. Hyppäsi sieltä sairaalan vanhan lämmityskeskuksen piipun palotikkailta.

-Miten se sinne pääsi, suljetullahan se oli?

-Niinhän se, suljetulla, mutta jos joku haluaa surmautua itse niin se tekee sen ja sillä selvä.

-Mutta mitenkäs sinä? Näytät ihan hyvinvoivalta, kysyy kirpputorinainen tarkastellen Pietaria päästä jalkoihin.

-Noh, näytän ja näytän. Just sain asunnosta häädön enkä tiedä minne seuraavaksi. Tuossa kävin poliiseille sanomassa, että asuinkaverikin kuoli viime yönä.

-Ohoh. Onpa sinun päiväsi ankeasti lähtenyt.

-Niin on. Pitäisi kai mennä sosiaaliin, mutta kun sinnekin taitaa olla jonoa ja asuntotoimistoon ei kannata mennä kun ne vain eijoota tarjoavat. Pitäisi varmaan käydä lääkärissäkin kun taas on alkanut lasketuttamaan ja se on oire, että kohta sekoan.

-Jaa. Se on paha kun mieli alkaa reistailla. Aina sitä katkennen käden tai amputoidun jalan menetyksestä jotenkin, mutta kun mieli... Kyllä minä sen tiedän katkerasti...

-Ni. Anteeksi, ei ole tarkoitus sinua pahoista asioista muistuttaa.

-Ei se mittään. Semmoisen kanssa niistä pitää puhua joka niistä jotain tietää. Muut tuttavat eivät halua mistään muustakaan enää jutella.

-Onhan se silleen. Menen nyt kuitenkin sinne sosiaalinluukulle kun ei mulla ole rahaakaan kuin joku hassu kolikko taskun pohjalla.

-Jos et muuta paikkaa saa niin tule minun luokse.

-En tiedä...

-Kuule, tule vain. Mulla on siellä pihanperällä vanha sauna niin voidaanhan siitä katsella sulle väliaikaista kämppää. Mies sitä kerkesi kunnostellakin, mutta lämmittänyt en ole sen jälkeen yhtään kertaa. Minä asun tuolla joen toisella puolella, sanoo kirpputorinainen ja viittaa rukkaskädellään Pietarin tulojäljille. Sitten se ottaa pöydän alta laatikon jossa on pahvipalasia ja paksuja tusseja ja kirjoittaa kankeasti, käsineitä riisumatta osoitteensa siihen ja antaa pahvilappusen Pietarille.

-Kiitos paljon, annat kovasti toivoa tähän päivään, sanoo Pietari.

-Ei mittään. Pojat tykkää kun joku käy joskus.

-Jaa. Sullako on lapsia?

-Kaksi adoptiolasta. Ne on mustia, afrikkalaista alkuperää. Hankittiin ennen kuin mies sairastui kun me ei saatu itse lapsia. Onneksi. Tiedä vaikka oli perityvää skitsofreniaa se miehen...

-Okei. Mä meen ny. Katotaan ilkiänkö tulla häiritteen.

-Ilkiä vain, sanoo kirpputorinainen ja alkaa hyppiä kylmissään pöytänsä ääressä.

Pääkatu aukeaa leveänä ja kulkee kaupungin halki keskeltä. Se on muutettu kävelykaduksi ja liikenteen melu vaimenee taustalle. Liikkeiden ovista käy jatkuva ihmisvirta, venäläisiä ostosturisteja on paljon ja ainakin naisten kansallisuus erottuu selvästi, sillä miltei kaikilla on paksut turkikset yllään ja useimmilla korkeakorkoiset nahkasaappaat jaloissaan. Jotkut meikkaavat reippaasti ja monella on pieni ja paksu, karvahattupäinen ja nahkatakkinen miehentappi vierellään kuin vain sitä tarkoitusta varten, että se kantaa mahavyötä jossa on paljon irtoseteleitä.

Pietari työntää pyöräänsä eikä nyt tarvitse laskea mitään. Kirpputorinaisen kanssa keskustelu oli kuin olisi ottanut yhden triptyylin joita Pietarilla ei ole ollut pitkään aikaan edes varotoimeksi.