lauantai 29. joulukuuta 2012

Hessunkeksit


Kängiimme kuuluivat minä, Hessu, Pena, Jaana ja Kaija. Ja usein myös Hessun veli Pave. Tapanikin jäseneksi yritti, mutta koska hän oli alkoholisti, ei hänestä edes kuskiksi ollut vaikka kuiville viinamerestä välillä kömpikin.

Käytiin humpalla Kallanvintillä, kaljoilla Seiskassa, Renkussa, Himalassa ja Santussakin, vaikka portsari, jonka nimeä en enää muista, oli antanut Pavelle ikuisen porttikiellon. Puijonsarven yökerhoon eksyttiin silloin kun Pena, pitkä, tumma ja naisia hytkäyttävä kravattikaula oli mukana. Viinaa, viinejä ja kaljaa hankittiin Alkosta ja juotiin niitä jonkun kotona aina pohjiksi. Tehtiin itse pitzat, täytekääryleet, lihapiirakat, salaatit ja jälkiruuat. Kaija ja Hessu olivat kokkihommissa taitavimmat. Kerran kokonaisen hirvenlavan paloittelivat, marinoivat ja paistoivat. Sen ruuan painikkeeksi seurusteltiin sitten erilaisten juomien kanssa pari päivää. Silti: Hessun ja Paven äiti se vasta kokki oli!

Pena ja Jaana söivät eniten koska niillä oli pisimmät mahat.

Hessu, jonka virallinen nainen oli kotonaan viihtyvä, äreä Pirkko, rakasti välillä Kaijaa. Oli Kaija minunkin kyydissä joskus, mutta jonkun elokuvakäynnin verran vain. Kaijan mies oli säyseä, parimetrinen nallekarhu ja sitä piti vähän pelätä. Jaanalla ei silloin vielä vakimiestä ollut. Mitä nyt Pena joskus. Minulla oli jo vaimo ja kaksi lasta, mutta elin välillä kuin ei olisi ollut.

Kaija pukeutui seksikkäästi. Jaana oli seksikäs vaikka sillä ei olisi ollut päällään mitään.

Pavella ei naista ollut. Sillä ei säkä sen suhteen käynyt. Paven eri suuntiin vinossa olevasta naamasta ja murjoontuneesta leuasta se ehkä johtui, ja toisen käden silpoutuneista, huonosti korjatuista sormista; se oli rakennellut joskus pienenä pikkupikkupommin. Pave oli muutenkin vähän töks naisten seurassa. Kukaan ei ollut neuvonut sitä, tai se ei halunnut oppiakaan; ei edes tanssimaan.

Ehkä Pave oli homo? Silloin sellaista ei saanut edes toisesta arvella. Ei saanut olla homo vaikka olisi ollutkin. Muuten sympaattinen mies, ylioppilas ja kaikki. Opiskeli Oulussa usean vuoden ajan sähkötekniikkaa tai jotain, mutta jätti kesken. Majaili epäonnistumisensa jälkeen kotikamarissa isän, äidin ja kehitysvammaisen Senja-siskon kanssa. Kun äiti kuoli syöpään, Pave alkoi urakoimaan viinan kanssa ja niin eräänä aamuna veivät Pielaveden mökiltä mustalla autolla nuoren ruumiinsa pois.

Hessulla ja Pavella oli toinenkin sisko, Sinikka. Se asui Helsingissä ja sillä oli jonkun turkkilaisen alta virkeäntumma pieni tytär. Kun Sinikka kävi lomilla, se lähti meidän völjyyn. Ensin tietenkin paistettiin pitzat ja patzat, syötiin ja otettiin pohjat. Saunottiin lujasti. Ajettiin Himalan kaljojen kautta Kuopioon. Tehtiin kierros kuppiloissa ja mentiin lopuksi humppapaikkaan, ihan mihin vain kunhan se oli Kallanvintti. Kun tultiin aamuyöllä takaisin, Sinikka oksensi kotipihaan; jos ei ollut oksentanut jo autossa. Oksensi aina joku muukin. Hessu joskus niin, että laittoi sormet kurkkuunsa. Pave kannettiin sänkyynsä. Liikenteessä oltiin Hessun ja Paven isän punaisella Ladalla, tai minun Fiiulla, Rellulla tai Tojotalla. Oli minullakin ladoja välillä; halpoja koslanpaskoja joita sitten hylkäsin romuttamoille kun puhti niistä hyytyi. Koskaan ei takseja vaivattu, paitsi jos joku jäi naisiin (tai miehiin niin kuin Kaija). Joku kängiin kuulumatonkin me joskus kuskiksi saatiin; joku kylän poikanen.

Toisinaan lähdettiin Hessun kanssa kahdestaan. Arvottiin kengänheitolla, kumpi ajaa. Silloin pyrittiin pääsääntöisesti lyöttäytymään vieraiden naisten seuraan. Kerran tavattiin apteekkarin tytär Erja ja sen kaveri Outi (oliko se Outi? En ole varma). Mentiin Kallanvintin jälkeen Rikkaiden rinteelle kahville, syömään ja naimaan. Tai siis minä ja Erja ei naitu, mutta Hessu ja Outi rymysivät alakerran jossakin huoneessa niin, että kolina kuului. Oltiin selvinpäin. Tai ainakin minä olin koska ajoin.

Viikon päästä jouduin umpilisäkkeen leikkaukseen ja Erja oli siellä hoitajaharjoittelijana. Tapasin sairaalassa myös Erjan opiskelijakaverin Soilen jonka kanssa pussattiin sairaalan hississä. Hessu ei kyllä sitä uskonut. "Kuhan leuhkit", se virnisti. Kun läksin sairaalasta, Erja antoi muistoksi pakeliittisen Super-Hessun joka ajaa sinistä autoa. Hessulla oli siihen aikaan sininen Datsun ja oltiin tapaamisiltanamme sillä liikkeellä.
Erjan kanssa kävin kerran Helsingissä. Sen äiti ja suku oli Uudeltamaalta kotoisin. Ajettiin äitini Ladalla joka haisi oksennukselle. Isä oli vähän aiemmin hukkunut humalaisen oksennukseensa takapenkille. Nurmijärvellä Erja jäi pois kyydistä ja tavattiin seuraavana päivänä Helsingin rautatieasemalla. Poislähtiessä käytiin Aleksin Kiven mökillä. Sinne ei ollut tietä aurattu, mutta polku oli kovaksi tallottu. Mökki tökötti aika surkeana maisemansa keskellä.

Jossakin Juvan seudulla pidettiin taukoa P-paikalla. Itkin isänsuruani Erjan tissiliiveihin ja nyhrättiin mitä nyhrättiin. Erja kertoi, että hänenkin isänsä on alkoholisti. Apteekin konjakkia ja pirtua se ryypiskelee mielellään. Tapailin Erjaa myöhemminkin ja kerran sillä oli uutinen kerrottavanaan, että nyt se hänekin isänsä kuoli. Oli löydetty aamulla apteekkinsa lattialta ja kovat olivat olleet promillet; ihan kuin minun isällä.

Hessu uskoi vasta sitten Soilen ja minun hissijutun kun Soile kutsui Neulamäkeen syksyisille sienijuhlille. Juhliin oli kutusuttu myös iloinen sairaanhoidonopiskelija Irmeli ja se laittoi Hessun heti essunsa taskuun, sydämen kohdalle. Meistä tuli ikikaverit siitä illasta. Se "iki" kesti monta vuotta, ainakin minun ja Soilen osalta. Salaa, mutta kuitenkin. Irmeliä näin joskus Tampereella myöhemmin ja se oli säilynyt yhtä pitkänä, kauniina ja nauravaisena. Kysyi Hessusta. Sanoin sen menneen Pirkkonsa kanssa naimisiin ja että niillä oli tytär. Irmelin silmissä häivähti tummasti.

Soilea näin viimeisen kerran kertausharjoitusteni aikaan Oulussa. Juhlittiin tapaamistamme perusteellisesti. Soile oli alkanut tupakoida. Se veteli sätkiä kuin savottalaiset ennen. Oli pieni ja nätti kuitenkin kun istui alasti kaksionsa sängynrenkkanalla joka meni lopullisesti linkkuun vierailuni lopuksi. Kertoi hoitavansa mielisairaita Heikinharjussa ja sanoi sen käyvän hermoille.

Hessu vieraili meillä usein. Oltiin saman työantajan palveluksessa kuin Jaana, Pena ja Kaijakin. Hessulle piti olla aina sokerittomia tarjottavia. Varuilta meillä oli alakaapissa jokunen paketti Tuc-keksejä. Tyttäreni himoitsivat niitä, mutta kiellettiin ankarasti, ettei saa luvatta napsia sillä ne ovat Hessua varten. Niin niistä tuli Hessunkeksejä.

Rakkaimmistaan on aina erottava.

Aikanaan meidänkin kängi sitten hajosi. Kirvesmies Hessu opiskeli rakennusmestariksi, meni naimisiin ja muutti perheensä kanssa Korsoon. Jaanan houkutteli eräs Ollikainen vaimokseen. Kaija erosi kiltistä nallekarhustaan ja alkoi perusteelliseksi sinkuksi. Pena lähti opiskelemaan Mikkeliin. Minäkin häivyin ahdistavaksi käyneeltä paikkakunnalta perheineni.

Kaijan tapasin ravintolassa kun olin käymässä entisessä kotikylässäni. Mentiin hänen luokseen, juotiin, sänkyiltiin ja syötiin. Kaija myöhästyi töistänsä seuraavana aamuna. "Ei se mitään", se naureskeli kun soitti kaksioonsa jossa minä vielä parantelin krapulaani (siihen aikaan ei kännyköistä edes uneksittu). Johtaja Huttunen oli lähdössä kunnanjohtajaksi toiselle paikkakunnalle ja se oli järjestänyt bileet läheisimmille assistenteilleen jo heti aamusta.

Meni muutama vuosi kun kuulin Kaijan kuolleen. Hänellä oli diabetes kuten Hessullakin ja se vei munuaiset epäkuntoon. Oli kitunut aika kauan. Kouraisi se tieto mahanpohjasta. Olisin lähettänyt kukkia jos olisin tiennyt minne. Sytytin hänelle kynttilän muualle haudattujen muistomerkille Kittilässä.

Jaanaa näin kaupan kassalla kun olin tullut äidin luokse vierailulle. Mentiin matkahuollon baariin kahville. Sanoi Ollikaisen kurvanneen Saabinsa petäjään ja kuolleen. Samana päivänä näin hänen hautakiven isän haudan lähellä, Onnin, entisen työkaverini hautapaaden vieressä. Jaanan nimi oli myös valmiiksi Ollikaisen kiveen taltattu; sitä vähän ihmettelin.

Penaa näin KYKS:ssa (nyk. KYS) kun olin vaimoani katsomassa neurologisella ja josta hänet kyydittiin mielisairaalaan Harjamäkeen. Pena oli saanut vakituisen sähkömiehen viran tästä isosta sairaalasta. Rauhoittunut isänsä mallille hänkin. Naimisissa ja lapsiakin jo. Ei paljoa puhuttu koska minulla oli vain ikäviä uutisia ja hänellä kaikki hyvin.

Paven kuoleman kerroinkin jo.

Hessun kuolemasta kuulin, kun olin käymässä kehitysvammaisten veljieni luona toimintakeskuksessa ja siellä oli myös Hessun sisko, Senja. Se möläkehteli (kehitysvammaisuuteensa kuuluu isoäänisyys), että Hessu oli löydetty kotoaan Keravalta kuolleena sängystään.

Diabetes, viina ja kova hinku syödä hyvää ruokaa veivät sen rakennusmestarin, ystäväni. Olin soittanut hänelle muutamia kertoja ja viimeisimmässä puhelussa hän kertoi avioerostaan, muutosta Keravalle ja äskettäin tapahtuneesta liukastumisesta humalassa; reisiluut molemmista jaloista kahdesta kohtaa poikki ja sairaslomaa määrättömästi toistaiseksi. Hyrskähti vielä: "Saatana kun tämmöinen lihava lasahtaa hauraitten luihesa piälle, niin tietäähän sen. Tiijä häntä, seleviinkö tästä ennee..."

torstai 27. joulukuuta 2012

Kun poistumme niin poistumme


Kuoleman mietiskely on vapauden mietiskelyä. (Montaigne)

Kuolemaa ei postuumisti kukaan kykene mietiskelemään. (VE)

Isän äkillinen kuolema vaikutti vahvasti ja nyt, kun tuli tämä 30 vuoden merkkipaalu haudassaolostaan hänellä, isä kampesi uniin pitkästä aikaa. Äidinkin kuolema ajoittui joulun seutuun, niin se tekee näistä keskitalven pyhien ajoista toisinaan omanlaisensa.

Eikä kummankaan kuolemaan johtaneet viimeiset ajat olleet tragiikkaa vailla; se tekee muisteluista tuskaisia tällaiselle, joka ei pahoiltakaan muistoilta osaa luukkuja umpeen naulata.

Nykyiset ihmiset tässä ympärilläni eivät tietenkään tiedä, mitä mietiskelen. Turha heille puhuakaan entisestä elämästään mitään. Aikuiset eivät ole kiinnostuneita ja lapsille kerron sitten, kun katsellaan valokuvia ja kun he alkavat kyselemään ukista ja mummosta; elän kahdessa maailmassa ja molemmissa toimivat yhteisöt elävine ja kuolleineen.

Entisestä elämästä tulee muutenkin mieleen enemmän kuolleita kuin eläviä. Tai sitten olen hieman omituinen siinä suhteessa, että mielenkiintoisempaa on pohdiskella kuolleita kuin eläviä.

Voisin kuvitella, että kirjoittaisin kuolleista ihan oman blogisarjansa. Se voi olla lukijamäärällekin kuolemaksi, mutta haittaisiko se?

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Takaluukku

Äiti kuoli noin niin kuin tänään Tapaninpäivänä 6209 päivää sitten. Hipsutteli pienin huokauksin pois kuin eli elämänsäkin; isompia valituksia huuliltaan päästämättä vaikka aihettakin olisi ollut.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Luukkuuntunut

Piirros, joka on yhteistyössä tehty vanhimman tyttäreni kanssa julkaistiin Uutis Jousessa 3.5.1986. Teimme tätä "Suat uskoo Alapo"-trippiä jonkin aikaa ja se oli toimittamani Vieterin Vintiöt-lastensivujen suosikki.

(Bloggeri antaa taas ladata kuvia???)

To 20.12.2012

Huomenna siis järähtää. Siitä vaan.

Luukkuun lumpsahti kiiltäväkantinen, paksulle paperille jyystetty Stora Enson propagandalehti Terve metsä 04/2012. Kuvia hehtaarisotalla ja muutama isänmaan kauppamiehen puheenvuoro metsien uudistamisen (aukkohakkuun) puolesta jo kuitupuuasteella.

Metsäpäällikkö Jorma Länsitalon Pääkirjoitus panee kylmän kiertämään selkärangassa vaikka otsikko lupaakin mielenrauhaa puukauppaan. He siellä elävät kolmen kuukauden sykleissä, jos sitäkään ja näiden metsissä ei lahotyviä suvaita, on viesti, ja että "metsä kasvaa hakkuunkin jälkeen hyvätuottoista kasvua Tähtitilillä".

Oli sivuille ostettu parilta taiteilijaltakin haastattelu. Orajärveltä lähtöisin oleva, laulajana tunnettu Eini (s.1960) on lunastanut Pellosta sukutilan itselleen. Stora Enson mies on tehnyt sinne jo kiireellä metsänkäyttösuunnitelman ja oih, kuinka laulaja "puhkuukaan iloa" tästä metsänomistajuudestaan kasvot kivisinä. Ei riviäkään lapsuusmuistoista tai siitä, mitä metsä, luonto yleensä, muutaman kymmenen vuoden takaiselle omistajaväelle, Einin vanhemmille, on merkinnyt.

Einin tila sijaitsee lappilaiskirjailija Timo Kustaa Mukan (1944-1973) naapurissa, mutta ei Timosta naapurintyttö sanaa lausunut. Ei toimittaja ainakan sitä ylös kirjoittanut.

Eini Orajärvi on ollut neljän vanha kun Mukan Maa on syntinen laulu julkaistiin, kolmentoista kun Mukka menehtyi... ainiin, mutta nythän tehtiinkin juttua lehteen, jonka julkaisijan tehtaissa Hymy lehdenkin sivutarpeet keiteltiin ja jonka vuoden 1973 erään painoksen sivuilla kirjailijaa hirtettiin hänen kuolemansa kynnyksellä.

Kuvataiteilija Saara Kiuru taasen hehkuttaa, että "Puut ovat aina hyvällä tuulella". Stora Enso on hankkinut omistukseensa koko taiteilijanaisen karvoineen, hattuineen, taiteineen ja blogikirjoituksineen. Yhtään metsäraiskioista maalattua taulua ei hänen pensseleistään siis kankaille muotoudu eikä kriittistä kirjoitusta metsien tilasta blogiin ilmesty.

"Kävelen paljon metsässä. Saan sieltä energiaa, jonka toivon välittyvän tauluistani", Saara kertoo. Energiaa... hmh, piirtäisi siis lämpölaitoksen ja kantorekan kuvan ja taustalle huushollinsa keskuslämmityspatterin hohkamaan.

Pe 21.12

Amerikkalaiset alkoivat hamstrata aseita Newtownin ampumistragedian jälkeen. Luulisi naivimpi ihminen, että toisin päin, mutta...

Isää ajattelin eilisen kuolinpäivän takia niin tinkaan, että yöllä se tuli sitten pistäytymään karvareuhka kallellaan uneen, jossa uitettiin verkkoja jään alle. Isä huuhteli käsiään avannossa ja sanoi, että olisi pitänyt tehdä ne syvemmälle; kevätpuolella veit vähennöö ja yläaena jiätyy kanteen kiinni.

1970-luvulla otetussa valokuvassa isällä on lapsi sylissä. Se ei ole outoa; isän syli oli silleen rakennettu, että siihen sujahti ihan luonnostaan vieraankin penakat.

Kello on jo reilusti yli puolenyön; ei vielä maa järähtele, ei huoju savupiippu, eivät ovet lonksa, romahtele laipioista lamput eikä kaatuile kirjahyllyt ja vähäiset taulut seinillä heilumatta pysyvät.

Maailmanloppu lienee jälleen kerran peruttu, voimme jatkaa ahmimistamme. Viime tiistain Hesariin oli pyydetty kahdeksalta viisaalta ihmiseltä mielipiteet maailmanlopun todennäköisyydestä ja aika optimistisesti kaikki suhtautuivat siihen, että elämä jatkuu ainakin jossakin määrin tiettyyn "hintaan" varautumalla. Miten nyt niitäkin mielipiteitä lukee.

Luen Tapio Rautavaaran elämänkertaa (Lasse Erola, Helsinki kirjat 2012). Se lähti vetämään toisin kuin Hannu Lehtelän Tarja Halosesta takellellen laadittu opus.

On Tapio monena kerennyt olla jo nuoresta iästä lähtien. On ollut lahjoja ryhtyä lehtipojaksi ja sepelinmurskaajaksi ja siitä sitkeästi harjoitellen kitaraa soittavaksi ja ralleja rallattelevaksi olympiamitalistiksi. Ja ne "laulujen lunnaat"...

Mielenkiintoinen kohta kirjassa  sekin, kun 1954 hän keikkamatkalla meni Piippolaan kyläilemään jo sotatanhuvilla tapaamansa Pentti Haanpään luokse. Seuraavana vuonna kirjailija sitten hukkuikin, että viime tingassa Rautavaaran näkökulmasta katsottuna. Ja miksei toisinkin päin, sillä Haanpää oli ollut kovasti kiinnostunut reissumiehen ammatista ja tapaamisen aikana olikin puhuttu enemmän Tapiosta kuin Pentistä. Arvostukseni tätä kansantaiteilijaa kohtaan nousee kirjan lukemisen myötä monta pykälää.

Kesken on myös Suomen romanien historia. Se on niin järeää tekoa, että menee aikaa tavatessa. Panu Pulma, kirjan toimittaja, oli eilen Kalle Haatasen haastateltavana. Löytyy Yle Areenalta; suosittelen.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

tiistai 18. joulukuuta 2012

Luukuttunut



Pe 14.12

Meinasin kirjoittaa otsikoksi "Liikuttunut".

Samaan aikaan kun Newtownissa, sikäläisessä Uudessakaupungissa plojahtelivat lyijyiset kuulat avuttomien lasten ja heitä suojaavien aikuisten kehoihin, kimpoilin itse kiukkuani omille lapsilleni, sillä lastenhuoneen lattialla piti taas nostella jalkojaan kuin risukossa legojen, pikkuautojen ja muun leluroinan seassa. Ja kun menin ulos lumenluontiin, ättäröin sielläkin koska kaikki talkkarintokhet olivat riminramin pitkin pihamaata, polkupyörärivistö nurinniskoin ja suksisauvat rämällään kuistilla. Muovisella halkolaatikollakin oli laskettu kiviset perkolan raput alas ja säpäleet kasattu seinänvierustalle pulkan alle piiloon. Niin, ja rappuluudasta varsi poikki!

Tulin sisälle. Kuulin uutisista mitä oli isojen vesien takana tapahtunut ja menin sänkyyn seljälleni. Tuijotin kattoon jossa tyynyn kohdalla tikuttaa seinäkello aikaa. Päätäni kääntelin, vilkuilin kirjahyllyyn, tietokonepöytään, sen alle ja yöpöytänä toimivaan koulupulpettiin, selällään oleviin kirjoihin ja nenäkarvatrimmeriin, paristolaturiin ja nettiyhteysboxiin joka vihreillä silmillään vilkutteli, että hereillä ollaan. Paikansin tällä tavalla itseni ja todensin sille, että kyllä se ampumistapahtuma varmaan taas tosi on.

Nousin ja avasin Google Earthin. Liitelin kohta kuvaruudun välityksellä, satelliittien suomin kuvin Newtownin yllä kuin ihmisten mielikuvitusten luomat jumalat ikään. Katselin joskus lehdettömään aikaan otettuja kuvia pienestä kaupungista ja sekin koulu, jossa uusin tragedia tapahtui, löytyi helposti.

Miksi taas?

Jokaisella vastaus on hattunsa alla kunhan vain uskaltaa ajatella.

Tunsin itseni mitättömäksi turilaaksi omassa navassani.

La 15.12

Katselin entisen elämäni valokuvia. Yksi isästä otettu sattui käsiini. Se, kun ollaan hautausmaalla ja viimeisen kerran arkkuun vilkaistaan.

Se oli jouluksi sekin, kun isä 30 vuotta sitten kuoli. 13 vuotta myöhemmin äiti, ja jouluna hänkin.
Alitajuisesti pelkäsin jouluja vuosien ajan.

Mutta jos ihmiskunnalla olisi papereihin nimeämänsä Omatunto, jonka nojaan sanovat lakejakin rustattavan, kunnossa, se panisi kaikkialla tämän joulun kiinni. Tai aina, kun sen jäsenet maailmalla yltyvät riehumaan, se tekisi kollektiivisesti jotain muuta, kuin nyt, että vain rippunen sen jäsenistä rientää pitämään hätäkokouksia YK:n suojiin jossa joku kuitenkin vetää perustelluiltakin päätöksiltä veto-oikeudellaan maton alta koska asevienti muuten tyrehtyisi.

Mutta ei meille sellaista omaatuntoa kehittynyt ole. Me vain hoemme kriisien tullen "elämän on jatkuttava".

Miksi sen on jatkuttava?

Kysykää niiden lasten vanhemmilta, jotka Newtownissakin tällä hetkellä itkevät murhattujen lastensa perään.

Su 16.12

Näin unta asemiehistä, jotka tunkeutuivat kotiimme. Leukaniveleni olivat kohmettuneet ja avunhuuto valui sinisenä kuultavien huulteni raoista kuin sylki tyynylle.

Sunnuntain Hesarissa oli koko sivun juttu Tornion Keroputaan psykiatrisesta sairaalasta jossa on toteutettu erikoista, muualla kokeilematonta avoimen dialogin hoitomallia. Avuntarvitsija voi soittaa mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä ja kertoa ongelmistaan eikä hoitaja kehota odottamaan huomiseen. Olisiko tässä mallissa väkivaltaa suunnittelevien pysäyttämiseksi jotain mahdollisuuksia? Mielennyrjähdyksistähän kouluampumisissakin kyse aina on. Vai onko ihmislajissa samanlainen, alkukantainen geenistö piilossa, joka purkautuu järjettöminä väkivallantekoina joillakin sen jäsenistä? Kuin uroskarhulla, joka vaikka tempoo hengiltä emokarhun pienet pennut päästäkseen parittelemaan?

Olisipa ollut Keroputaan kaltainen auttaja parikymmentä vuotta sitten, kun läpi yön pitelin seinille harhoissaan kiipeilevää pienten lasten äitiä, lapset parkuivat käsittämätöntä hätäänsä eikä omakaan romahtaminen kaukana ollut. Kun soitin terveyskeskuksen päivystykseen, sieltä sanottiin vain, että katellaanhan huomiseen, että mihin se tapaus alkaa kääntymään. No, "tapaus" kääntyi siihen malliin, ettei äidistä koskaan enää tervettä tullut. Ja me, silloisen perheen muut jäsenetkin olemme saaneet nousta sinä yönä eteemme avautuneesta tuskiensuosta ilman ammattilaisen tarjoamaa apua tai terapiaa kuka mitenkin.

Ma 17.12

Luin artikkelin, jossa kerrottiin mm., että Tshernopylin ydinonnettomuus vaikuttaa kansalaisiin metsänantimien välityksellä edelleen. Sienistä on mitattu cesium-137:n jäämiä vielä niin, että sitä olisi jäljellä vuonna 2016, kun onnettomuudesta on kulunut 30 vuotta, vielä puolet silloisesta, eli 500 yksikköä. Ja se ei kuulema vaikuta yhtään mihinkään, enää. Hmh. Kestäähän joidenkin syöpien kehittyminenkin 30 vuotta.

Että ne jaksavatkin valehdella.

Ti 18.12

Nukuin muutamat tunnit kuin en olisi nukkuman alkanutkaan. Heräsin puoli neljältä kirja rinnan päällä ja silmälasit korvalliselle valahtaneena. Hain postilaatikosta lehden ja valutin kupillisen kahvia. Otin hautumassa olleen puuron uunista, ja valmistin sinne päiväruuan (makaronilaatikon) koska lämpöä oli vielä 110 astetta. Vanhin poika on venähtänyt jossakin vaiheessa kerrossängyn ylimmästä (3 krs) tuvan sohvalle ja käärinyt vain kevyen peiton päällensä. Laitan paksumpaa täkkiä ja silitän poskesta. Käyn vilkaisemassa myös muita lapsia ja siellä ne tuhajavat. Keskimmäinen mokoma pieraisi kun vetäisin paljaiden jalkojen päälle peitonsyrjää.

Pakkasta 15 astetta. Lunta ei ole kunnolla kymmentä senttiä vielä.

Sain eilen kirjastosta varaamani uusimman Tarja Halosen elämänkerran ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka. Tilasin Tapio Rautavaaran elämänkerran jolle oli jo jonoa kertynyt vaikka se vasta julkaistiin. Tein sille seutuvarauksen ja ehkä se Puolangalta joutuu jouluksi. Mr G otti myös pari lastenkirjaa kun sillä nyt on oma kirjastokortti ja osaa lainausautomaattia käyttää; se niin mukavasti sirahtaa kun punaiseen juovaan viivakoodin satuttaa.

On se tuo kirjastopalvelu Suomessa hyvin järjestetty, että vähävarainenkin lapsineen saa lukea mitä tarvitsee, ja haluaa. Mielellään juhanat ja muut vartiaiskakkoset senkin edun kansalaisilta, varsinkin kotisohvilla löhöäviltä lasten äideiltä ja isiltä pois ottaisi, viimeisen perään maksuautomaatit kirjastojen oville asentaisivat. Ja tämän vielä sen päälle, että jo verovaroihin budjetoituna kirjastolaitos kustannetaan.

Tänään on G:n kerhon joulujuhla. Kohta lähdetään kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Isommat menivät jo kouluun ja äiti töihinsä.

Pakkohan tätä elämää on vain jatkaa.

torstai 13. joulukuuta 2012

Luukussa


12.12.12

"Kun kaikki on sanottu on kaikki sanottu." Kuka tämän sanoi? Kuka vaan.

Kolasin lumia. Päivällä pienimmän kanssa ulkonaoloa tuli viisi tuntia. Piti nojata usein työntimen kahvoihin, niin heikoksi perjantaista kestänyt mahatauti miehen vei. Näinä päivinä en yhtään lämmintä ateriaa ole kyennyt syömään ja kahviakin join sormustimen kokoiset hörppäykset vasta tänään. Kofeiinista vieroittuminen tuntuu jomotuksena päässä. Postilaatikolla jututin Arvoa joka vielä jaksaa kolaan tarttua. Hän muistaa hyvin Suomussalmen Kiannaniemeltä evakkoonlähdön talvisodan alta ja miten reenjalakset pakkasessa naukuivat kun raitoina jäätä pitkin muutaman savun kylä tyhjeni. Takataivaalla loimottivat jo sodan valot ja tykkien jyske oli taukoamaton.

Tein lettuja appelsiinimehuun. Semmoinen koe-erä se. Laktoosi-intoleranssi oli minun lapsuudessani tuntematon tauti, mutta nykyisin sitä taitaa olla joka toisella koululaisella. Tai vaikka joisivat lehmästä suoraan tuotettua maitoa, joutuvat sairaalaan nekin, joilla intoleranssia ei ole. Ovat keikahtaneet nurinniskoin ihmisten suolistobakteerien toiminnot. Frans Elias täytti eilen 11 vuotta ja pitää juhlat kavereilleen lauantaina. Täytekakkuja en ala pöytään muuraamaan; letut on helppo nakki.

Yksitoista vuotta sitten oltiin vielä Kittilässä. Satoi vettä kun ambulanssin perässä yritin Saabillani pysytellä. Ei puhettakaan, että olisin pysynyt. Olin vasta Alakylässä menossa kun soitti ensihoitaja, että kurvaavat juuri Rovaniemellä sairaalan pihaan ja että mitään hätää ei ole. Sitten ne yli puoleen päivään pähkäilivät, ennen kuin "hätä"sektioon päätyivät. Olin mukana "synnytyksessä". Panivat vihreäkankaiset sermit eteen ja kuulin vain instrumenttien kalinaa. Sitten älysin katsahtaa kattoon jossa oli kirkasrosterinen kupu ja sen pinnasta näin koko touhun. Sen, kun kätilö työnsi kätensä vatsanviillosta syvälle sisään, heijasi kahtapuolen niin, että sänky heilui ja sitten nosti äkkiä lapsen ulos! Ja kiiresti poika muovikuvun sisään ja juoksuttamaan sitä rakennuksen toiseen päähän keskolaan.

Oli sekin reissu, juu. Mutta onpahan Lapinpoika vain terve ja älykäs vaikka viittä viikkoa liian aikaisin kohtu sanoikin vuokralaisensa irti. Viime kesänä käytiin niille keskolan hoitajille viemässä mansikoita kun pyöräiltiin Lappiin.

Kirjastokin aukesi tietoliikenneremontistaan. Vein entiset kirjat. Lainasin Kari  Enqvistin ja Jukka Maalammen Tyhjästä syntynyt-tietokirjan. Aloin hyllystäni Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta. Lehtilukusalissa luin uusimman Kaltion. Päätoimittaja-Paavolla on sujuva kynä. Lehden tämänkertainen teema oli Maailmanloppu. Erno Paasilinnakin oli kahden kirjoittajan ajatuskeskiössä, mutta miesten nimet eivät jääneet päähän. Aforismeista jutuissa puhuttiin.

"Löysä ja vetelä tyyli on sitä, että asia ei sido sitä." (EP)

Toisaalla netissä sattui silmiini erään kommentoijan virnaisu Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä että "molemmat ovat kutsumuksensa pelkuruuttaan hyljänneitä runoilijoita!" Onkohan kaveri lukenut kumpaakaan? Tai sitten kommentoija uskoo yksiselitteiseen jumalaan ja sittenhän asia on selvä eikä yksisilmäiselle mielipiteelleen mitään voi.

Ja kohtahan minulle virnaistaan, että niitä kirjojahan sitä lukee, jotka parhaiten omaa näkökantaa tukee. Hmh. Lukevathan monet ihan viisaaksi julistetut tex willereitäkin.

Kirjaston edessä tapasin hentovartisen, nykerönenäisen rouva M:n. Lunta hipsi sen mustat hiukset laikuille kun pitkään siinä turistiin. M sanoi lukeneensa viimeksi Oksasen kyyhkyset ja sanoi, ettei päässyt kirjasta niin helposti jyvälle kuin Puhdistuksesta. Sanoin, etten uusinta ole lukenut, ja etten ehkä muutamaan vuoteen luekaan. Antaa Sofin vähän vanheta ja rauhoittua; nyt se takoo, kun rauta on kuuma ja tulee virheitä, mutta myös rahaa ja mainetta. M kysyi, olenko humpalla käynyt. Harvakseltaan, vastasin. M hymyili, puisti minua ohuilla sormillaan hihasta ja meni ovesta josta vastaan humpsutteli se iso mies, jolla kengät lompsaa kuuluvasti kirjaston lattiaa vasten sen mennessä lehtilootille.

Kun Puutarhuri tuli työharjoittelupaikastaan (liittyy opiskeluunsa Vaasassa), korjasin pyykinkuivuria kun se piti sellaista ääntä, että luultiin senkin kohta prakaavan vaikka ylen harvoin sitä edes raskitaan sähköä panna kuluttamaan. Oli helppo vika: Takana suojapelti otti tuuletinpyörään ja se kurnutti kuin lihavaa sammakkoa olisi puristeltu. Poksautin sitä sisäpuolelta meisselinponnella ulospäin ja asensin koneen pesukoneen päälle siten, ettei takapelti painanut poistoletkun mutkaan, joka juuri sillä kohtaa seinälle on kiinnitetty. Pesukoneen hain eilen korjaamolta. Siinä ei ollut kuin hiilet loppuunkuluneet. Maksoi silti yli oman kukkaron, mutta lasten mummon Puutarhurille antama joulahjaraha avitti! Päivittelin korjaamon hintaa. Hiilet 2 kpl, a´ 20 €, työ 95 €! Jos olisin osannut/älynnyt itse paikantaa vian, niin korjaushan olisi maksanut vain nuo osat.

Sitten luin Cantellia ja nukahdin. Heräsin vähän ajan päästä unennäöstä, jossa taasen heräsin siihen, kun mustaan huppuun pukeutunut kirurgi ravisteli hereille ja näytti atuloita joiden välissä oli vihreäröselöinen, pieni kivi. Mörisi: "Tämmöinen leikattiin pois sinun kiveksistäsi."


tiistai 11. joulukuuta 2012

Luukkuun


11.12 uamuyöstä

Unessa minulla oli viiden kilon painoinen syöpäkasvain mahassa kuin Joukolla Kempeleessä. Kuolin siihen. Tuli pimeys. Tyhjää, ei mitään. Heräsin istuiltani siihen, kun löin pääni kirjahyllyn reunaan sille kohdalle, jossa ovat Kielenhuollon käsikirjasta lähtien muutamat suomen kieleen liittyvät tietojätit. Niin, ja ohuena piikkinä Veijo Meri valkoisena Lasiankeriaana.

Otin viimeksi mainitun käteeni ja summassa luin unenpöpperöisin silmin:

"On oikeus syntyä sukupolveen,
joka saa nähdä maailmanlopun.
Sitä sukupolvea, joka näki
maailman synnyn, ei ole ollut.
Välissä maailman historiaa
sadankymmenen polven ajalta,
runous, filosofia ja sotatiede.
Meille ne korvaa maailmanloppu.
Valokuvat jo haalistuvat,
paperit murentuvat tomuksi,
arkistot tuuletetaan pellolle
ja albumit liimautuvat möykyiksi.
Säästöt pankista vie kulutus.
Kulutamme, olemme kuluttajia.
Kansakin kuluu ja vanhenee
ja vaihtaa luitansa metalliin.

Tämä maailmanloppu on hidas
kuin vanhan ihmisen ajatus
tai hänet surmaava tauti.
Ei kellään ollut unelmia,
ei nuorena eikä myöhemmin.
Oli terveyttä ja kiimaa.
Oli helvetin paljon työtä
ja voittoja joita juhlittiin
ja tappion rauhaa kuin Kailaalla
joka tuskalla huumasi itsensä
ja meidät. Kaikki on helvetin hyvin."

Mitäpä tähän olisi lisättävää.

Mutta kun kerran heräsin, laitan tänään 11 vuotta täyttävän "Lapinpoikani" kunniaksi ainakin 111. kerran uunipuuron jälleen hautumaan. Enkä ikinä muista hänen äitiään näissä yhteyksissä ikävällä tavalla: Äiti on lapsille Äiti! Riidat johtuvat aina muista asioista; aikuisten suunnattomasta typeryydestä!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Luukusta


7.12. pe aamuyö

Kuukuppi oli nyt alempana. Se nousi kuin kiverä vene utuisien pakkaspilivien seasta jotka kiersivät rantuina ympäri sähköllä saastevalaistun maanpiirin. Jostakin kulmasta saattoi yksinäisen tähden vilkutuksenkin havaita, mutta ei milloinkaan sellaista tähtimerta, kuin Unimäen yön mustuudessa tai Kittilän Hormakummussa kun savusaunapolulla pysähtyi petäjänjuureen kuselle. Sielläkin usein Levin valot ja rinteiden tykkilumetuspilvet häivyttivät jopa revontulien loimotuksetkin.

Kiersin nyt toisensuuntaisesti kuin edellisellä lenkilläni. Sairaalanmäen yhdeksässä kerroksessa paloivat kaikissa ruuduissa valot; potilaiden elämiä sullottuina kipujen sekaiseen maailmaan; hoitajien, lääkärien, huoltomiesten, siivoojien elämiä; omaisten hätä ja huoli harmaina rantuina käytäväkattojen lampuissa. Ja ihan siellä taustalla lääke- ja välinefirmojen armoton rahastus, kyyniset ja kovat liikemiesten pärstät joita silloin tällöin Wall Streetiä koskevissa miljardihuijauksissa mediassa esitellään.

Mieli kääntyy kesken sairaala-ajatusten omaan itseen, siihen ihmiseen, joka ei voi minkään ulkoisen avulla edes luulla olevansa jotain. Ei ole isosti siunautunut aivoihin älyäkään, tuota niin suuresti ihailtua ihmisen ominaisuutta, jonka edessä maallisten taivaiden portit aukeaisivat kun vain sopivan aforismin osaisi lukkoihin survaista. Nerot syntyvät jo neroina. Ne sytkytellään koulujen puimakoneissa erilleen kuin viljasta torajyvät joista LSD:täkin keksivät uuttaa. Tajunnan laajenemisprosessistahan, tai sen puutteesta, ihmisten lajittelussa tuonne tai tänne vain on kyse. Koulut ovat gestabo, joka elämänportilla ihmisenalun kelpoisuuden puntaroi.

Minussa jos neroutta lapsena oli, sen kaiveli elämän kaavinrauta jo alkumetreillä laskisankoon kuin puoskari ei toivotun raskauden. Tästä ajatuksesta olen ollut jo kauan hyvin surullinen. Muistan ihan pienestä asioita, joita ei edes aikuisen päähän aina juolahtanut. Joskus sanoinkin mitä ajattelin ja ihmiset ympärilläni siunasivat tästä pojasta pappia kun muunlaista viisautta ei sillä perällä tunnustettu. Paitsi osinpäin kelvottomien kansankynttilöiden joita pelättiin aikuistenkin joukoissa. Mutta se minun viisauteni, se ei ollut matemaattista tekemisen viisautta. Se oli jotain hämärää, joka koivujen tuulenpesissä soi.

Kävelin Kettukallion kautta Purolaan, vähän kaupunkiin päin ja sitten Kaupunginlammen jäistä kanttia Tihisenniemelle ja ponttoonisiltaa joen ylitse hautausmaalle jonka luutarhassa kynttilät tuikkivat kylmien kivien äärillä ja mahtavat, monisatavuotiset kuuset jymöttivät routaisessa maassa elämänsä kunnossa kuin eivät aikoisi koskaan kuolla. Hautausmaalta oikaisin Linnansillalle ja halkaisin tämän pienen kaupungin Kauppakatua pitkin, jossa Luotikujan kapakoista haparoi kadulle muutama humalainen kuin henkseleistä heitä takaisin olisi vedelty. Yksi paksu nuorukainen istahti kioskin rappukivelle. Sen lihaisa vyötärörengas pulpahti farkkujen päälle kuin naudan satakerta kun teurastaja viiltää nahan ja sisäkalvot etu-ja keskisormiensa välissä taitavasti auki. Näytti nukahtavan siihen, kahdenkymmenen asteen pakkaseen tuo onneton poikanen.

Umpijäätyneen joen yllä liuhusi utua ja valopylväitä nousi joka puolella kauas avaruuteen. Tuli semmoinen tuntu, kuin alkaisi lauhtua ja sataisi huomenna lunta. Prisman tunnelissa paukahti Tertun taksi ohitse, muuta liikennettä ei ollut. Kuollut pulu, joka oli viikon verran ollut nostettuna erään betoniaukon syvennykseen, oli viety pois. Samoin kynttilänjämät, jotka joku oli sen muistoksi viime viikolla sytyttänyt.

Tulin kotiin. Kello näytti puolta kahta. Valutin kupillisen kahvia, laitoin aamupuuron uuniin hautumaan. Luin Ja pesäpuu itki-romaanista sen luvun päätökseen, jossa Ranssi kuolee tuperkkeliin ja Lahja jää Timo pojan kanssa surunauhaksi sukujen väliin. Tuli hyvin, hyvin alakuloinen olo vaikka Pulkkisen kieli on tässä kirjassa kuin lapsuutensa kodin seinähirsiä hyväilisi sitä lukiessaan.

9.12 su ilta

Oli se sään lauhtuminen arvelujeni mukaista. Taivas alkoi ravistella lunta pilvienhihoistaan, ilkikurinen tuuli koetteli kaikkea irtonaista näppeihinsä, sai kolisemaan ja tyytyväisenä pyöräytteli lunta harjanteiksi minne huvitti.

Perjantai-aamun tuiskun mukana kiepahti ovilävestä tauti. Paiskasi pytylle istumaan, hakemaan oksennusastiaa sängynviereen. Rouhi kuume luita myöten, näytti sakeita unia, pani pään nöyrtymään, niskaan sytytti säkenöivät tulet, löi kipumiilulla mielen välinpitämättömäksi; vaikka sänky palaisi, sijaltain en nousisi. Lasten äiti oli lähtenyt aamusta Vaasaan enkä voinut muuta kuin petin pohjalta oksennusten ja ripulien väliin uikuttaa penskoille, että ottakee ite leipää, lämmittäkee mikrossa eilistä lihasoppaa; syökää ja juokaa mitä löyvättä.

Nyt ehkä tästä alan kohta selvitä kun tämänkin pätkän sain kirjoitetuksi yhdeltä istumalta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Tuskaluukku


Mie kattelin ensin ikkunasta ulos pakkaseen. Mitäpä sitä muutakaan. Siirsin sitten itteni ovesta pakkasen sekkaan ja tein portailla seisoskellen höyryisiä pylyvväitä kiteistä kimaltelevaan ilmaan. Kuun puolikas oli kuin puurokuppi taivaalla kun lampsin narskuvin kengin joenrantaa, ja sillan ylite sen taakse, hotellin ja rakenteilla olevan kylypylän sivuite koko ajan vain kauemmas lähtöpisteestä. Kulin läheltä asuntoaluetta, jossa tiijän yhen mukavan naisen asuvan; siinä tuli irtonainen koira vastaan häntäänsä vispaten. Sillä oli kylymä ja korvat lumpsottivat pään kahtapuolen litteinä. Ajokoiran ja minkälie sekoitus. Ystävällisesti se minua lahkeeseen nuuhkasi ja anto rapsuttaa. Vinkaisi, kun katoin pannasta, onko numeroita tai osoitetta. Ei ollut. Jatkoin narisevaa kävelyäni ja koira seurasi kinttua hipoen. Siinä oli kohta tuoreet jäneksen tai rusakon jälet puhtaassa lumenkohassa tienlaijassa ja sesse siirtyi niitä tutkimaan. Pian se sekarotunen ulahti närreikössä ja ulina jatkui joen rantaan, vitosen alite ja häipyi kuuluvista tie- ja ratapenkereiden taakse. Minä vaen narskuttelin menemään parta kuurassa.

Meinasin oikasta kottiin suorinta reittiä kiviveistämön ja entisen rajavartiolaitoksen pihojen lävite, mutta joku työnsi pyörää kauempana valakosipulitehtaan kohalla. Seurasin sitä. Se oli se yksi vanaha mies jonka aina joskus näjen kaupungilla. Kesällä se istuu monasti harmaapäisenä joenrannan penkillä, tupakehtii eikä kato koskaan kohti. Hyvin mies oli pukeutunut, karvahattu ja isot rukkaset. Kunnon nahkasaappaat ja paksu turkki jonka helemat ylsivät mustien sarkahousujen peittämiin polovitaipeisiin asti. Tarakalla sillä oli lankakorissa melkoinen tavaramytty ja pyöränsarvessa roikkui nahkainen laukku. Se oli minusta surullisen näköistä, olihan kello jo puoliyö, ylitekin, ja kun se kuunkuppi sattui just näkökentässäni laskeutumaan vanhuksen karvahatun päälle. Kuin keltainen muuripata se siinä vähän aikaa keikkui ennen kuin ohitin miehen.

Kun minä sitten tulin kottiin takasin, kinttujen luihin koski ja naama oli ihan jäässä, parta pitkillä jiäpurrailla leuassa. Pakkanen oli laskenu kahteenkaheksaan. Mietin, minne se vanahus tässä kelissä?

Olisi teheny mieli mennä tuonne lastesa äitin viereen, mutta oli taasen riitaa iltasella, niin eipä sitä luonto antanu periksi. Ja mitä se olisi tointanut. Selekäsä se vain usseimmiten minulle kääntää jos yritän. Kai minä sitten sen arvonen olen, vaikka mitä luulen sen etteen tekeväni, että sen helepompi tässä köyhyyvessä kärvistellä olisi. Päivällähin lämmitin takat ja uunit, huolsin penakat ja ruuat tein. Imuroin. Tojotanrottelostakin sulattelin ja rasvasin jumittunneet ovienlukot, että mennevät lukkoon kun se sinne Vaasaan tentteihin taas perjantaina mennee.

Sanoin minä sille kyllä aika pahasti. Koko maailmanmenon kursaisin tähän riitaan mukaan kun niin kyrsi. Minä kun sen taijon ossaan kuin Juice vainaa ikkään. Vittuilua on niin niin monet vuojet tullut harjoteltua kaikissa näissä olemisenkäänteissään, että toiseksi jääpi immeiset, joilla vehnästaikinaa elämä on ollut. Kanssani se ei ole sitä kellään ollut, eikä näköjään tule olemaan. Vaikka yrittäsin.

Varmaan  minä kohta luovutan. Kun vielä tästään väsyn niin murahan immeisille ympärilläni, että tehkee paremmin jos ossaatte, mutta samanlaisilla evväillä mitä minulle näkkyy elämä voitelevan.

Tuli mieleen, että yksi kehitysvammainen veli täyttäsi 22 päevä 60 vuotta. Kaheksas päivä siellä Siilinjärvellä juhlat olis. Mutta milläs menet? Millä rahoilla lahjoja hankit? Sehin on huokunna näen kaavan! Nimesä on Jarmo Allan; hänen nimmeesä ei julukisuuteen muuten tarve ole kellään laittaa jos en minä sitä nyt tämän kerran tie. Se on se veli meistä seihtemästä, joka putosi pienenä Unimäen kaivoon piälleen, mutta isä kerkesi pelastamaan. Sille jäi kuitenkin siitä hukkumisyrityksestä aivovaurio kun ei siihen aikaan sairaalaan korvesta kettään viety. Jarski olisi varmaan ollut sittä terve lapsi jos ei olisi sortunu horimaan vettä keuhkoihisa. Ei ainakaan niissä geenitutkimuksissa sitä x-säröä löytynyt mikä kolomella muulla veljeksellä on. Ja muutenkinhan se on kommein ja pisin veljes meistä, niin kuin isomulukkunen Jörn Donner nuorena, mutta parempi ryhtinen.

Perkele, ettäkö tiällä oman onnesa seppiä oltasiin? Jos minä vielä jonkun kuulen semmosta minule sanovan, vejän liikkuvat taakse.

Olen minä sen verran jo elämee nähäny ja yrittäny ohjastoo omaltahin kohalta mukamas aina parempaan suuntaan. Jo sennii takia, että minulla niin paljon on vastuulleni muitahin siunautunu.

Mutta aina petäjään olen takaraivo eillä nousemani mäen laskenu.

Sielä Linnassahin iltasella sittä juhlitta. Paljokos sitä miljoonia siihen yhen illan ryyhellykseen taas kuluukaan? Jos julukisesti pääsisin sanomaan, että olisitta jakaneet nehin rahat joululahjoina omille köyhillenne tässä maassa, niin minkä vastauksen saisin? Yksinkertaisin (ja jolle majuri Björn Wahlroos ainaskin taputtaisi) olisi varmaan se, että jakamisentielle jos presidentilinnassa, tai missä yhteiskunnan instituutiossa tahansa lähdettäsiin, ei jakamiselle koskaan loppua tulisi. Niin kuin nyt kuulee Kreikan suhteen koko ajan sanottavan.

Mutta.

Entäpä jos tuo edellinen kiännetään piälaelleen? Eli kun ahneuden pohjattomien säkkien rahalla, kullalla, pörssiosakkeilla ja kaikella sillä, jolla ei vatsoja koskaan kylläiseksi saateta, täyttämiseen on kuitenkin jo aikoja sitten lähdetty, niin milloinkas sille sitten loppu tulee? Milloinka tarpeeksi kukkuroillaan ovat kultaholvit ja paratiisisaarien salaiset tilit?

Että pitäkeepä sitten tätä itepäisyyspäevee juhlallisuuksineen kuin parraassa taivaassa kotinne olisi te, joille kaikki hyvä lankijaa kuin manuille illalliset. Ja muistakeehan tuas Rokan Antin kanssa ampua muutama vihulainen sammaan läjjään illalla jos jaksatta, kun sen elokuvallisen ikinautinnon niin myöhäseksi Ylessä lakien mukaisesti siirsivät.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Luukkutuska

Yllä on valokuva, mutta se ei näy sillä bloggerin picasa-albumin 1 gigulin kokoinen reppu on osaltani täysi. "Hupsista!" aloitti tästä pahoittelunsa kuva-arkistonhoitaja, näkymätön Viänänen ja kehotti rahalla ostamaan lisätilaa. Kuukausimaksut siinä pörssissä ovat 25 Gt:n kokoinen 2,49$/kk ja 100 Gt:n 4,99$/kk (Hinttilän antoja). Mietin tässä vain, että niinkö sinne ovat tallentuneet myös ne lukuisat valokuvat, jotka olen ystävilleni tai mihinkä minnekin sähköpostillani lähettänyt? Asiakkaaksi en Picasalle siis herkiä.

Valokuvattomuusongelmistani huolimatta korkattava se on taas tämäkin joulukuu. Sinettirengasta olen jo muutaman päivän katkonut, vaikka siitä en mihinkään mainintaa tehnyt. Pitkät ovat kaamoskuunkierteet; joillekin.

Pakkastuuli lakaisee lumettomuudessaan makaavaa maisemaa. Kourii tänä vuonna roudan syvälle märkään kuntteikkoon; mato pakenee metriin ja syvemmällekin. Joessa jää jo viisitoistasenttinen; Citymarketin eteisukkojen mittaamaa tietoa tämä.

Paukutteli lauantain ja sunnuntain välisen yön peltinen TERVETULOA-plakaattikin ulko-oven pielilautaan. Aamulla panin aikaisin maate;  olin unessa jo viideltä, virkeään päänsärkyyn heräsin ½10. Olin nähnyt hyvää unta, naistakin se siinä näytti. Mustakielinen lehmä jäi myös mieleen kun se karhealla kielellään rannettani piikkilankakujanteella vastaantullessaan nuolaisi. Ja iso pöllö, joka kuusenlatvasta lentää leuhahti tupaan kun nostelin housujani uunin edessä. Se nainen oli kontallaan nukkumassa uuninkolokkerossa jossa halkoja tavallisesti pidetään. Muistutti neiti K:ta kun kömpi kolostaan pois. Käveltiin  sitten Sieviin päin maantienlaitaa, oli kesäaamu ja vanhoja mosseja, ladoja ja fiateja klorkutteli puhkikulunein renkain ja öljynkäryisin moottorein hiekanpölyä nostattaen ohitse ja vastaan. Sanoin kulkijakaverilleni, että se vanhan talon ullakko jäi sittenkin tutkimatta. Avasi paitansa napit ja sanoi, tutki näitä jos harmittaa.

Pentti Linkolasta ilahduin sunnuntain Hesarissa. Täyttää 80 vuotta tämä luontoarvojen puolesta ikänsä raivonnut kalastaja. Lyhyessä haastattelussa hän kertaa elämänsaarnojensa sisältöä. Kuinka ovat keltavästäräkit, keltasirkut, kottaraiset ja kivitaskut käyneet vähiin hänen elonsa aikana ihmislajin raakalaismaisten toimien vuoksi. Mitenkä metsät ovat muuttuneet raiskioiksi; 95% niistä on muutamaan kymmeneen vuoteen sellukattiloihin raahattu. Masennuskin on luonnontuhoutumisen kylkiäisenä aivoihin asennon rakentanut. Ymmärrän. Niin on täälläkin sydänalaa lapsuudenaikaisten kotikuusikkojen rikkimurjonta mieltä nurin kääntänyt.

Masennuksia tulee ja masennuksia menee, mutta hulluus on alati läsnäolevaa.

Lukemisenani nyt Matti Pulkkisen "Ja pesäpuu itki". Ja niinhän se on itkenyt, kuten me, pesistämme pudonneet.

Aika entinen ei enää koskaan palaa, lalalaa.

Syyrian tilannetta seuraan sydän syrjällään. Oli Hesarin toimittaja kulkenut siellä kapinallisten Simo Häyhän kanssa. Mies kertoo ampuneensa 60-70 hallituksen sotilasta. Käy välillä kotona nukkumassa, panemassa vaimoaan ja aamulla silittää lastensa päitä: "Hei hei, isi lähtee taas tästä työmaalleen." Kumpiko puoli siellä on oikeassa? Onko sodissa oikeassaolijoita muut, kuin lopputuloksen selvittyä voittajan viiriä heiluttavat? Kuka oli/on Irakissa oikeassa? Tämäkin Syyrian tark´ampuja on käynyt Irakissa muutamaa vuotta aiemmin paksauttamassa jokusen USA:n sotilaan otsaan lyijyisen sinetin, ja nyt se taistelee riveissä, joka käy "länsiliittoutumien" aseistamana. Al Qaidakin sinne apua antamaan on hyväksytty.

Nyrkkiä tekee mieleni heiluttaa myös Israelin ja Gazan suuntaan, mutta paskaakos se tointaa.

Matti Pulkkinen asettui aikanaan Israelin puolelle. Rasautti sanoa, että lännessä mentiin kritiikittä PLO:n pulkkaan. Suomessakin Arafatin kamelien reenjalaksilla huilivat poliitikot. Ja nyt jotkut kahjot ovat tämän yhden jässikän ruumista haudastaan kaivellet poloniumtutkimuksia varten. Voi tätä mielisairasta maailmaa.

Mitä jaksaisikaan olla mieltä kun Lännen ja Idän vastakkainasetteluhulluuden vuoksi lasten ja äitien päitä edelleen murskataan.

Vitut siellä oikeasti "Pyhästä Maasta" tapella.

Nyt on sitten tämä yö ja mittarissa 25 miinusta niin kuin olla pitääkin. Uunin ja takan kyljet hohkavat lämmintä. Äsken otin kanapaistoksen ja uunipuuron pois, ovat huomisen ruuat valmiit, sen kuin tiskailen sitten astioita vain ja keittelen kahveja. Tai makailen sohvalla niin kuin se valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen arveli pienten lasten äitien tekevän kotosalla ollessaan. Ehkä saatana makailenkin; tämä maailma ei näy suurillakaan vartiaislaumoilla valmistuvan vaikka kuinka isojen päidensä kanssa ovat kansakuntaa "viemässä eteen päin".

Mahtuukohan Eurooppaankaan muuta kuin Maailmantalouden kriisiä kun sotimiset ovat kovin vähäisiä? Vuorokaudet ympäri ne vain siitä lorsaa. Aivot alkavat väkiselläkin huuhtiutua tämän saman jargonin sävelissä.

Ja kun oma Talous on aivan perse housuitta hangessa.

Pamahti rahaa tilille, panin maksuun asuntolainan lyhennyksen ja muutaman muun erääntyneen laskun. Kun jätin maksamatta puhelukulut, niin nyt tilillä on vajaan sadan euron mäki joka pitäisi loppukuusta jaksaa silitellä ruokaan ja muuhun tarpeelliseen. Eikä perheen toisella huoltajalla raha-asiat ole yhtään sen hassummin. Mikäs tässä. Rusakoille kohta rihmasia omenapuiden taimien väliin virittelen...

Kuulin, että joulukin kohta olisi, ja että lahjoja... hah.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Terapiakorvo

-Synnytys on vaekeeta, sanoo velttoleukainen mies peruuttaessaan mielenterveystoimiston käytävään, huoneeseen päin kumartaen. Hän sysää kainalorullana pitämänsä karvahatun kaljunsa peitoksi ja se holahtaa paljaiden kulmien päälle, miltei ripsettömien luomien raosta valjuina tihrustaville silmille. Sitten pitkäluinen mies poistuu käytävän päässä olevista teräsrunkoisista, panssarilasista pariovista ulos karvahatun korvalliset tahdikkaasti pään sivuilla humpsaen. Venähtäneet neulekintaat toppatakin taskujensuista heiluen.

Meidät kutsutaan viiden käytäväkellon raksauksen päästä sisään. Satu kävelee suoraan vihreäkankaiselle tuolille toimistopöydän eteen, laittaa käsilaukkunsa pöydänreunalle. Istahtaa. Tuolinjalan liitos napsahtaa kireästi. Minä jään seisomaan Alvar Aalto-jäljitelmän viereen ovensuuhun.

-Minä olen psykologiharjoittelija Enni Kuivamäki, päivää. Voisitteko odottaa vähän aikaa käytävällä niin keskustelen ensin rouvan kanssa kahden kesken, hän sanoo arkisella äänellä katsellen vasempaan poskeeni. Käsi on lämmin, kuiva. Peukalontyvessä rispaantunut ihottumankieleke. Nenän alla muhii valkealakkinen näppylä, tulehtuneen punareunainen. Kirkkaaseen muovitaskuun pujotettu henkilökortti läpsöttää ruudullisen miestenpaidan väljässä rintamuksessa, pienesti kohoavan oikeanpuoleisen tissin päällä.

Ehdin purkaa karun odottelukatveen täyteen ajatuksia ennen kuin Kuivamäki kutsuu takaisin huoneeseensa. Satu kyhjöttää kyyryyn lysähtäneenä sivuttain ovelle päin. Olkapäät nytkähtelevät. Poskipään turvotus punoittaa. Satu on riisunut ruskeasankaiset silmälasinsa käsilaukun viereen pöydänkulmalle.

Psykologiharjoittelija alustaa innostuneena psykoanalyysitaikinaansa, jonka juuren hän on laittanut happanemaan huoneen kokoiseen terapiakorvoon. Lyijykynä pyörähtelee ohuissa, solmunivelisissä sormissa suipposieraimisen nenän korkeudella. Kyynärpäät narahtelevat luisesti kirjoitusalustan muovisella päällysteellä.

Satu itkee. Märkään nenäliinamyttyyn, jolla hän kuivaa kasvojaan, on tarttunut jostain teippirullan ristikkokuvioinen aloituspätkä. Katson Sadun kädenselkään sarveiskalvoja polttavan sumun lävitse.

-...me tässä Sadun kanssa sovimmekin jo, että aloitamme täällä viikottaiset tapaamiset, joiden aikana on tarkoitus käydä lävitse hänen nuoruudestaan, jopa aivan varhaislapsuudesta saakka sellaisia kokemusperäisiä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen kehitysvaiheessa olevaan psyykeensä, ja joilla ehkä saattaa olla merkitystä siihen tilanteeseen, ja tilaan, johon Sadun mielenterveys on nykyisellään ajautunut. Me...

Kun Kuivamäen taikina kohoaa sälekaihtimien yläreunan tasalle, haluaisin lähteä hakemaan äskeisiä ajatuksiani käytävän odotussyvennyksestä.

Satu ojentautuu. Silmät katsovat jalkalistaan kansioita täynnä olevan hyllykön vieressä. Hetkellinen poissaolokohtaus näkyy oikeassa kädessä. Se nyppii olematonta nukkaa housunkankaasta pöydän alla.

Epilepsia partialis generalisata. Aukkohakkio Sadun vasemmassa aivolohkossa on jo aika suuri. Se on tuhoutuneiden aivosolujen hautausmaa, musta-aukko, jossa hulluuden huilut soi.

Kuivamäelle pitäisi kai sanoa jotain. Kieleni on lahoa puunmöttelöä, matojen käytäväiseksi kaivertamaa. Turtana se lelluu suuni kuopassa kuin turvonnut lepänoksa rapakossa. Psykologiharjoittelija ravistaa termijauhoja taikinaansa. Freud kurkistelee pakoreittiä korvon rakosista. Leipuri survaisee omintakeisen tulkintansa nuijalla Freudia päälakeen. Hiveltäessään psykodiagnostiikan hierimellä ohimoitani, hän haluaisi sotkea minutkin taikinaansa. Hän puhuu kuin tuuhean katajapuskan takaa. Lauseet suhahtelevat säröttöminä suotimensa lävitse. Ulkomuistin myllynkivissä jauhautunutta teoriapölyä hulmahtelee säkkitolkulla tähän huoneeseen joka on taikinakorvo, ja jonka sisältö kohoaa laipioon saakka, leviää seiniin kiinni. Turskauttaa kohta koko rakennuksen hajalle.

Minua pierettää katsoessani Enni Kuivamäkeä. Itkettää siirtäesäni silmäni Satuun. Katonrajaan vilkaistessani laipiolistat narahtavat irti, tapetit kostuvat. Seinät aloittavat valumisensa alas, kuin liian lähelle nuotiotulta viedyn valkoisen muovisangon sulava kuve. Hometta leijuu vihertäväviiruiselle muovimatolle.

-Me olemme päättäneet erota, töksäytän hiljaiset sanani hierimenkuoppaan Kuivamäen hellittäessä hetkeksi survomisensa. Jonglööraaminen lyijykynällä loppuu. Hän laittaa sen varovaisesti pöydällä avoinna olevan päivyrilehtiön viereen. Giljotiininterät jäävät raolleen ja niiden välistä livahtaa kuiskauksena pehmeä lause: -Mites te nyt silleen?

Satu painaa otsansa pöydänkanteen kiinni. Koko vartaloa huojuttava puistatus käy hänen lävitsensä. Kyynelten äänettömät tipat lammikoituvat lattialle kengänkärkien eteen.

Neljäkymmentäviisi minuuttiviisarin raksausta käytävässä.

Nousen. Astelen heikoin polvin Sadun viereen ja lasken käteni hänen hartioilleen. Terapiakorvossa taikina alkaa laskea. Se pullauttaa röyhtäyksen ilmastointikanavaan ja kaikki puhuttu horahtaa harakoille katolla. Minun ainoa lausahdukseni jää poikittain venttiiliin lumpsuttamaan.

Poistumme rakennuksesta. Enni Kuivamäki roikottaa neuvottomana käsiään ulko-ovella, jonne hän meidät rispaantuneilla sormillaan puristellen saatteli.

Auton luona Satu saa uuden poissaolokohtauksen. Hän jatkaa matkaansa katua ylös käsi vispaten. Juoksen hänet kiinni, ohjailen autoon ja laitan turvavyön kiinni. Hipaisen hiussuortuvan pois kohtauksessa rullaavien huulten välistä.

Kotona Satu riisuuntuu ja menee vuoteeseen. Vaimea itkuntyrske punaisen täkin alta, ennen hänen nukahtamistaan, tunkeutuu näkymättömän kaasun lailla jokaiseen sopukkaan asunnossamme. Jäädyttää lämpöpatterit ja nokeennuttaa ikkunalasit.

Alan kuoria perunoita ja sipulia keittiössä. Aamulla pakastimesta otettu jauhelihamötikkä on vuotanut työtasolle. Verinen noro kulkee välinelaatikoiden vedinten välistä lattialle.

Kello on puoli kaksi ja tytöt tulevat kohta koulusta.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tähän minä asetun


Herranjestas! Minähän hullu olen.

Järvessä lillun. Ulpukannuppujen kannat veden pinnalla tulppina ja lumpeenlehdillä sudenkorentoja siipiään värisyttämässä. Nousevat ilmakuplat taivaaseen saakka kun hengitän. Linnut väistelevät niitä. Tai puhkovat nokillaan kun on niin mukavaa niistäkin tämä leikki.

Ihohuokosistakin nousee kuplia, kyljissään väriraitoja ja pisamia sisällä. Nenästä puristaen pääni sisään kun puhallan, pulpahtelee isoja kirkkaita silmäluomien alta. Sormenpäillä kestävät painella.

Tässä on hyvä. Tähän minä asetun.

Tyhjenen hitaasti hätäilemättä ja loput minusta liestyy järven liejupohjaan.


Korvassa jotain, ehkä se ötökkä sieltä persikankivestä? Vein sen terveystarkastajalle tyhjässä margariinirasiassa. Jos se on karannut ja lisääntynyt? Jälkeläistoukat löysivät minut ja koversivat kolon päähäni. Terveystarkastajalta meni nenänpää valkeaksi, kysyi, mistä tämmöinen tuli? Sanoin, että ruksaus vain kuului kun Valto puraisi persikkaa ja sen sisällä, jauhoksi syödyssä siemenkivessä, hahtuvaisen rihmaston keskellä sillä pesä oli.

Se ötökkä oli pitkäruumiinen karvajalka. Melkein kuin iso hapsinkakkiainen, mutta musta. Ihan pikimusta. Terävät, sahalaitaiset sakset leukoina. Katsottiin kirjastakin, mutta ei löytynyt semmoista otuslajia.

-Mikä lie porneolaenen, sanoi Allu.

Ne persikat ostettiin K-Savolaisesta Siilinjärveltä. Siitä on jo aikaa. Asuin silloin kotona Kasurilassa, Miettisen puolitoistakerroksisessa, sahajauhotäytteisessä puutalossa jonka ulkoseinistä vihertävä maali rapsahteli vanhetessaan irti ja leijaili levyinä sokkelinjuureen.

Thuret asuivat vaaleassa talossa siinä vieressä, Rajalat keltatiilisessä tienvarressa. Savolaisen Annin punaisessa, lahohelmaisessa mökinrötiskössä majaili kaikenlaista kulkijaa vuokralla. Haataisetkin vähän aikaa.

Oikeakätiseksi ristityn lammen pitkulainen liplatus kuului tyynellä ilmalla viitostien ja hiekkamonttujen välistä. Siinä käytiin polskimassa kesäisin. Oli kirkasta vettä ja paljon pieniä ahvenensinttejä. Joku kesäinen päivä sekin oli, kun Kasurisen poika sukelsi insinööri Airaksisen laiturin päästä lampeen ja sai epilepsiakohtauksen. Eikä se enää elävänä pintaan noussut.

Jehovalaisten Valtakunnansali levitteli autuuttaan aitan takana, hiekkamontun töyräällä kuin suuri, homehtuneen juustojytysen värinen maitolaituri. Sen päätyikkunoihin paistoi aurinko Kehvonsalolta päin. Hatarien lautaseinien lävitse solahteli hartaiden laulujen sanoja kapeiden räystäiden alle kuin taivaanvuohen humahtavia päkätyksiä. Kävin joskus sunnuntaikokousten aikana laskemassa, montako autoa parkkipaikalle riviin oli peruutettu. Sitten kuuntelin nurkan takana kun Haatainen hiljaisella äänellään lupaili ihmisiä paratiisiin, ja mitenkä siellä rukoiltiin ja veisattiin.

Mykkäs Veksi kutsui humalapäissään Haataisen Einoa, minun siskonmiestä Siilinjärven Piäjehovaksi. Veksi asui meidän yläkerrassa; kikkarapäinen pikkumies jolta ruokia kokatessa paloivat keitetyt kananmunatkin pohjaan. Veksillä oli tiukkahuulinen viivasuu. Sanat tulivat sieltä kuin puimakoneesta oljentähteet, yhtä litteinä ja piuhakoina. Pätkittäin.

Hyppäsin narua kotipihassa ja hoin narun lätkytyksen tahtiin: Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun teohova. Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun tehova...


Allu ei tykännyt Valtosta. Varsinkaan isän ja äidin avioerokäräjien jälkeen kun Valto oli todistamassa Allun luulotaudista ja nyrkkien kanssa heilumisesta. Valton piti jättää auto Tarinaharjun männikköön ja hiipparoida Oikeakätisen rantaa kulkevaa polkua Valtakunnansalin nurkalle. Koukkaista sitten lepikon kautta aitan taa jos mieli minun luokse tulla.

Jos Allu tiesi, että Valto on aitassa, niin se istui halkomispölkyn nenässä aitannurkalla ja tolkutti aamuyölle asti: -...niiinnhniiinhniinh! Kuulehan tyttö, ihan out samanlaenen jakari kuin äetis... ...niiinhniiinhniinh! Nussikee nyt, nussikee. Pankee niin, että persnahka vonkuu ja kyrvänrypyistä rupi tippuu. Niiinhniinniih!

Sitten Allu kaateli raakaa koskenkorvaa kurkkuunsa ja koilotti kuin korppi tyhjään säilykepurkkiin samaa värssyä: Yhten yhten kerran unelmoen minä onnestaniiii kun tiääälläää muaalimallaaa kaekki kaekki ne häepyy poes. Onko lempi totellakin onko kyyneleinen se tie onko lempi totella unta -unta jota en saata voe. Ja jos joskus sinne kuljet missä on minun  haotaniiii niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laeta haotalleni kasvamaan niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laita haotalleni kasvamaan...

Sellaisina öinä palautui eräs lapsuusmuisto Lapinlahdelta mieleen. Olin äidin kanssa Allua paossa naapurin sikopahnassa ja aamulla heräsin siihen, kun sian lämmin kylki tuntui mukavalta ja sen maha kurlusi. Peipposet visersivät koivikossa ja pahnanpöly kutkutti nenää. Aivastin. Sika säikähti ja tönkäisi kärsällään lettiä.


Miettisen sahalla, Allun työpaikalla, sattui kerran tapaturma. Huuskon Pirkko oli eräänä päivänä vannesahalla pensselinvarsien aihioita lykkäämässä kun yksi varrentekele kääntyi terässä poikittain ja kiskoutui Pirkon otteesta irti. Hujelsi sitten väkkäränä halki verstaan puunpölyisen ilman ja tilskahti terävä pää edellä Allun vasempaan silmään.  Allu on kirjoittanut Junkkarisen elämänkerran sivulle: 7.10.1974 puhkes silimä! Samana päivänä kuoli Junkkarisen Erkiltä vaimo.

Puhjenneesta silmästä vakuutusyhtiö maksoi myöhemmin Allulle kertasumma, saman verran, kuin Valton uusi Mosse oli vuotta aiemmin maksanut. Allulta kesti kaksi kuukautta kuudentoistatuhannen markan levittely, ja rahat olivat kanttuvei. Taksimittari raksutti ja ruskeanahkaisessa evässalkussa koskenkorvapullojen kyljet toisiaan vasten kilkatteli.

Sen pensselinvarren Allu maalasi mustaksi. Otin sen omaan talteeni ja piironginlaatikon pohjalta se joskus käteen vieläkin sattuu.


Siihen aikaan minä urheilin. Juoksin Siilinjärven Vesan joukoissa satasen aitoja ja hyppäsin pituutta. Hoidin Piretan johtajan lapsia Päivärannassa ja opiskelin illat Kuopiossa. Välillä makasin epilepsiakohtausten kourissa monta päivää kotona. Nousin sängynpohjalta kerta kerran jälkeen kuin haudasta. Silmät turvoksissa ja kuivunutta kuolaa suupielissä, punaisia tyynynpainumia poskilla ja pitkät lettini imekkeillä. Allu jatkoi ryyppäämistä ja reuhaamista, kävi kyttäämässä äitiä joka asui jo silloin erillään.

Kerran tulin sitten iltamyöhällä kotiin. Kaikki vähäiset tavarani piirittivät pihamaan lommokylkistä koivua. Punaisiin puettu, isosilmäinen Mollamaija istui oksanhangassa käsilaukku kaulassaan. Kun otin nuken puusta alas, niin huomasin, että Allu oli työntänyt hellanpilkkeestä sälön sen sen haarakankaasta syvälle täytteisiin.

Sinä yönä ajettiin Valton kanssa tavarat muualle varastoon.

Se meidän ensimmäinen, yhteinen asumus oli kallellaan kenottava pikkumökki peltojen keskellä, pienellä kummulla Siilinlahden rannalla. Kamarinnurkissa tuiskusäällä lumiläjiä ja läjien päällä hiirenjälkiä. Tukitiin vanhoilla räsymatoilla ja lastulevyn palasilla huoneitten välinen aukko. Valto lähti armeijaan ja minä siinä pienessä tuvassa talven ja seuraavan kesän elin saksanpaimenkoiran kanssa kahdestaan.

Keväällä istuin lahoilla huussinrapuilla ja katselin töyhtöhyyppien renttelehtävää lentoa. Koira kuunteli päätään kallistellen niiden kimakoita huutoja ja loksautteli mustalla kuonollaan harmaassa lautaseinässä sinisenkiiltävinä pörrääviä kärpäsiä.

Laitiset ajoivat lietelantaa pelloilleen ja sonta haisi.

Kerran kesemmällä kun Valto tuli lomille, mentiin rantaan pyykkiä pesemään. Rakasteltiin ruishalmeessa, Valto tuoksui munkkikahville ja tavipoikue ränkätti rannassa. Minä kiipesin "Araratin huipulle" juuri kun leppäkerttu levitti siipensä tähkänvihneen kärjessä ja läksi lentoon. Se törmäsi Valton poskeen josta luiskahti ylähuuleni päälle ja kun Valto kierähti viereeni, sammakko loikkasi ohrankorsien välistä sen rinnalle.

Valokuvakansiossani on haalistunut värikuva jossa ollaan toistemme kainalossa Laitisen viljapellon laidassa. Rantasaunasta näkyy vähän räystästä ja puupäreistä seinää. Takana killottaa Juurusveden pintaa ja sinisenvaaleaa taivasta. Katselen sitä kuvaa joskus ja ajattelen, että kai minä ainakin silloin olen onnellinen ollut.


Mitähän se Valto tuumaa kun järveen olen asumaan mennyt? On varmaan Annelle soittanut. Siskontytär on poliisi ja ne etsii nyt lämpökameran kanssa minua helikopterista. Se lensi ylitseni kun äsken pyöräilin tänne. Minusta näytti siltä, että sieltä vilkutettiin.

Voi se Valto olla jonkun naisenkin luona, luin salaa sen päiväkirjoja. Se oli tyrkännyt vihkonivaskansa vaatekaappiin aluspaitojensa alle. Oli masentuneita lauseita niiden mustakantisten sivuilla. Kuolleesta isästään nähtyjä, oksennukselle löyhkääviä unia oli kirjannut muistiin. Minusta ja sairaudestani sivut kipeinä tuskaisia sanoja.

Toissavuotisen päiväkirjan välistä luiskahti valokuva tummahiuksisesta naisesta jolla oli syvät hymykuopat poskissa ja luomi silmän alla. Puremajälkiset, kainalohin päin kallellaan olevat rinnat paljaina se istui sängynlaidalla. Naisen hoikkien sormien puristuksissa oli paksu kirja jonka sinisävyinen  takakansi oli kuvaajaan päin. Kuvan takana luki vain "M: J.kylä). Naisella oli sormukset vasemmassa nimettömässä.


Nyt naurattaa kun jouduin sinne KYKS:aan.

Neuron osastolla lääkärit ja hoitajat taputtelivat toisiaan takapuolille, puristelivat tisseistä ja kähmivät toistensa haarovälejä. Puhuttelivat toisiaan kultamussukoiksi, kuiskivat ja pussailivat suut rivosti auki. Yksi harmaatukkainen lääkäri otti kullinsa esille ja uitti sitä vesihanan alla lavuaarissa. Kulli önkyili kuin matikka sen karvaisissa käsissä. Hepinnenästä tirsusi mätää pitkinä ruikkauksina kaakelinkukkaan peilin alla. Milan Kunderan kirjasta luin, että tsekkiläiset lääkärit pissivät käsienpesualtaaseen. Olikohan se harmaatukkainen tsekki?

Ajattelin, että siinäpähän taputtelette toisianne, mutta kuinkahan kauan? Muutamat teistäkin vain selviävät niiden neljänkymmeneneljäntuhannen joukkoon jotka paratiisiin lonitaan. Muut miljardit kuolleiden sielut kerätään suuriin pahvilaatikoihin ja laitetaan jäähileissä avaruuden radoille tyhjyyteen.

Ne jehovalaiset, jotka meille änkesivät näistä asioista puhuivat.

Linneako ne tanttarat lähetti kun kuuli, että ratas päässäni lähti lenkkasemaan? En olisi niitä huivipäitä sisään laskenut, mutta en ilennyt ovenraostakaan jututtaa kun Lommin ukko kulki rapussa. En osaa kieltää ja ne työntyvät eteiseen Vartiotornia ja Herätkää-lehtiä laukuistaan kaivelemaan.

Valto ei niitä sisälle laske. Sanoo vain, että otan sitten yhteyttä jos sillä tavalla ruppee piässä viiroomaan. Kerran tulivat mökille Unimäkeen. Valto oli kaivamassa viemäriojaa ja kun ne rupesivat esittelemään asiaansa niin Valto tarjosi lapiota ja sanoi, että huastellaan samalla kun kaevetaan tämä paskaputki muahan.

Kuinka niille jehovanlähettiläille selittäisi, etteivät särkyneet aivot uskonsapluunoihin taivu? Minkälaisilla puikoilla kutoisi heille mallin hauraista säikeistä joidenka varassa psykoosieni välit taiteilen? Ei se ole kuin yksi sopiva sana niin ison myllyn ratas korvan takana rolahtaa ja silloin naukaisee äärettömyyksien ovi. Kerrostuneet maailmat laskostuvat järjen hietikolle kuin meren aallot, ja joka ikinen sen jälkeen lausuttu lause aukaisee uuden oven, jonka takana on taas uusi ulottuvuus. Niin kuin ne venäläiset, puusta sorvatut maatuskat; mummon sisällä mummo.


Ensimmäisen kerran kun aivoissa tilttasi, istuin sohvalla ja olin lähdössä työpaikalleni. Lempeä ääni kysyi katonrajasta, ketä minä rakastan? Kun minä monta minuuttia harkitsin niin levähti paljon ovia auki silmieni eteen ja jokaisen takana kurkotteli ihmisiä kaulat ja kädet ojossa. Kaikki ne ojentelijat tunsin ja luettelin pitkän rimpsun.

Tyttäreni tietysti ensin.

Kohta se lempeä ääni sanoikin, että kaikki ne, joidenka nimet luettelen, pelastuvat ja saavat armon eikä syntilajeja puntariin panna. Olisin halunnut kysyä, että entäs ne, jotka ovat jo kuolleet, että pääseekö niidenkin harhailevat sielut paratiisiin jos nimen lausun? Sanoin sitten Taunonkin nimen koska se Valtolle olisi kuitenkin tärkeä asia. Tauno tukehtui oksennukseensa hirvipeijaishumalassa, mutta sitä en uskaltanut ääneen sanoa. Ajattelin vain sen lempeän äänen rannalla ja toivoin, ettei se minusta näkyisi.


Rietastelkaa vain. Rellestäkää laitteittenne kanssa, kohta lystit loppuu, sanoin yhdelle hoitajalle kun se tarjosi lääkkeitä pienestä, punaisesta muovipikarista. Huitaisin hoitajan kättä ja tabletit vierivät rilisten pitkin sänkyjen alusia. Huusin sille, että koko ikäni olen myrkkyjä kitusiini ahtanut ja että se on nyt loppu! En pane lääkkeenmurustakaan enää suuhuni.

Päässäni surisi. Henkilökunta lonksutteli rautanivelin peltipaidoissaan ympärilläni. Kojeet seinissä ja sänkyjen päädyissä suolsivat vieraskielistä puhetta ja naisten kirkunaa. Ikkunat kupruilivat elastisina. Niihin heijastui ulkoa tyhjä kuilu, johon kumoutui suuria purkillisia Tegretolia, Debrakinea ja Trivatrilia. Kaikki elämäni aikana nielemäni epilepsialääkkeet laskivat mäkeä puolikasputkessa takapihan asvaltille jossa talonmiehet niitä harjoillaan läjiin lakaisivat.

Minut kärrättiin EEG:n. Revin johdot pois.

Sanoin aika kovasti, että näitä ei enää tarvita enkä halua liisteröityjä imukuppeja päänahkaani. Millä ne sotkut pois paratiisissa pestäisiin? Lopullisen lopun oven aukeamista odottelin ja sitten lumpsahtaisivat taivaankannet jäljessä kiinni.

Tuli monta ihmistä ympärilleni kun iskin silmälasit lattiaan ja polkaisin kappaleiksi. Kerkesin repiä lähetteetkin pieniksi sipareiksi ja tyhjentää käsilaukun lavuaariin ennen kuin köyttivät hihnoilla sänkyyn. Sitten tuli se harmaapäinen hepinuittelija ja tökkäsi piikin käsivarteen.

Nukuin, enkä unia nähnyt.

Aamulla herättelivät puurolle. Leipä maistui kierrätyspaperille, kahvia en kyennyt suuhuni kaatamaan. Ihmeissäni katselin huoneesa ympärilleni. Viereisessä petissä makasi vanhempi nainen jolla oli tikkejä ohimossa ja silmänalus mustana. Hiljaisuus napsahteli loisteputkissa ja hurahteli ilmastointikanavissa.

Kysyin ikkunalautaan nojaavalta hoitajalta, että kuinka se eilinen rietastelu ja rymistely on saatu loppumaan? Hoitaja mymmytteli karvahaituvia kasvavilla huulillaan ja korjasi astiat pois. Hihnat roikkuivat kahtapuolen sänkyäni. Minusta tuntui, että jos liikahdankin äkkiväärästi ne kietoutuvat hartioiden ja mahan ympärille itsestään.


Sitten se taas alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat ja menivät sarjoina. Tärisin  ja kuolasin. Purin huulta, purin kieltä. Suussa turskahteli veri. Poskien sisäpuolet menivät palkeenkielille kuin piikkilankakeriin kompastelleen maajussin kumikengät. Päätä kutitti sisäpuolelta. Yritin raapia sitä ja korvantaustani hankautuivat ruvelle. Minulle oli laitettu katetri kun pissi ei tullut. Vedin letkun ulos virtsarakosta ja olisin työntänyt sen sierainten kautta aivoihin raapiakseni kuhisevaa kohtaa korvan takana, mutta hoitaja ehätti ottamaan letkun pois.

Kohtausten välillä kuvajaiset kulki ja harhat kiipeilivät seinillä. Tikkiompeleinen nainen kuorsasi. Luulin sitä äidiksi. Sillä oli kanyyli teipattu ranteeseen ja suolaliuospussi roikkui telineessä. Kysyin monta kertaa mitä oletta äidille tehneet, mutta kukaan ei vastannut.

Suutuin.

Aioin repiä kanyylin pois ja herätellä äidin, mutta taas tuli monta hoitajaa ja yksi isompi jotka pitelivät minusta kiinni. Puraisin yhtä ranteesta. Se läimäytti minua korvalliselle. Pääni sisällä naksahtivat kanavat auki ja urut alkoivat pauhata. Olisin halunnut viimeistä piikkiä, että nukahtaisin enkä enää heräisi ikinä tähän riivattuun maailmaan, mutta minua vain riepoteltiin sisältä ja ulkoa. Paiskauduin hoitajien valkeitten hahmojen välissä kuin ohjaamaton vene koskessa. Pitelijöiden punaiset, pyöreät suut olivat tikankoloja pökkelöiksi lahonneissa koivuissa. Rei´issä ujelsi ja tohisi. Yhdestäkään tikankolosta ei hyvää, kaunista, lempeää lausetta ilmoille päässyt.

Yksi lause, yksi kaunis lause olisi kutittavat ja kuiskivat henget päästäni karkoittanut.

KYKS:sta veivät paareihin sidottuna Harjamäkeen. Ambulanssissa luulin viimeiselle matkalle lähdetyn. Oli kuin olisi putkessa hujellettu. Nukahdin, kun se mies siinä vieressä puheli ihan tavallisia ja taputteli lämpimästi kämmenselälle. Sillä ambulanssimiehellä oli samanlainen parta kuin Valtolla ja se minua rauhoitti.


Niin. Kesä on hyvä ja lämmin, en minäkään palellu. Jäätuura on mökillä, mutta arvaisiko kukaan tulla reikää jääkanteen hakkaamaan jos äkkiä pakastuisi? En kenellekään kertonut uutta asuinpaikkaani kun läksin. Vuokraisännälle olisin voinut sanoa kun se kävi irronneen listan ruuvaamassa keittiössä paikoilleen, mutta olisiko se ymmärtänyt? Kovan vuokran se pörsänmäkeläinen perii meidän asunnosta, mutta nythän Valto voi muuttaa tyttöjen kanssa Unimäkeen. Minä höllötän täällä haaleassa vedessä ja muistelen menneitä. Ei minusta tarvitse kenenkään huolta kantaa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 2

                                  (Piirros Mr.G 5 v.)

Juna pysähtyy. Aaro istuu ravintolavaunussa, vilkaisee ikkunasta asemasillalle. Solakka, vaalea nainen vaaleassa asussaan vaalea nahkalaukku olkapäällään kiipeää ketterästi vaununväliköön.

-Sinä läksit, Aaro.

-Sinä pyysit, Johanna.

 -Piti kauan miettiä, hirviänkö viestillä pukata.

-Mukavaa, että hirvisit.

-Tuliko hankaluuksia?

-Ei. Olen tämmöisten suhteen nyt omillani.

-Et niin kuin silloin?

-En.

-Otatko kahvit?

-Otan.

-Samanlaisen kuin..?

-Niin. Samanlaisen.

Juna nytkähtää liikkeelle. Aaro kaataa tiskillä toiseen kuppiin tilkan kahvia ja paljon maitoa. Toisen kupin täyteen ilman maitoa. Sitten hän ottaa korista kaakaopussin, repäisee sen auki ja kaataa siitä maitokahviin puolet, sekoittaa.

Myyjätyttö hymyilee:

-Jahah, vai semmoinen annos. Kummastakohan veloittaisin, kahvista vai kaakaosta?

-Molemmista, sanoo Aaro.

Junassa on arkisen aamun tunnelma. Vanhempi pariskunta tulee huojahdellen ravintolavaunuun välikönovesta joka menee lampsahtaen kiinni heidän takanaan. Aaron lisäksi ennestään siellä istuu nuori mies kolajuoma edessään, kuulokkeet korvilla ja silmät puoliummessa.

-Onko elämä miten mennyt? kysyy Johanna.

-Aika helposti, nykyisin, vastaa Aaro kun hämmentää ruskeasta paperipötköstä sokeria sulamaan kahviinsa.

- Niin, se olikin sulla vaikeaa silloin...

-Olihan se.

-Siitä on jo kaksikymmentä vuotta...

-Se tuon ajan kanssa on semmoista.

-Tasan. Katsoin muistiinpanoistani.

-Jaa. Sinäkö semmoisia teit?

-Niin tein.

-Mitä muuta allakoissasi seisoo?

-Kaikki ne kerrat.

-Kaikkiko? Montako niitä oli?

-Kuusitoista.

-Kolmekaksihan me sovittiin?

-Niin, muttei mennyt niin kuin suunniteltiin.

-Mikäpä se elämässä menis...

-Harva asia.

Johannalle jää kahvikaakaosta vaahtoisa rantu ylähuuleen. Aaro pyyhkäisee sormensyrjällä sen pois ja laskee kätensä naisen sileälle kämmenselälle.

-Sinä olet samaa työtä tehnyt?

-En, en ole. Vaihdoin äitiysloman jälkeen toiseen firmaan laskuttajaksi ja sitten vielä sen jälkeen olen vaihtanut kolme kertaa työpaikkaa. Ja kouluttautunut koko ajan. Nyt olen vastuussa melkoisesta osastosta...

-Niin ne sypäkät ihmiset... Tytön vai pojanko sait?

-Pojan. Täytti kahdeksantoista kesällä.

-Kuis mies?

-Hursuaa maailmalla pisnestensä kanssa niinkuin aina. Ei paljoa kotona näy.

-Välit?

-Eipä minkäänlaiset.

-...

-Eron otan kunhan poika lähtee yliopistoon. Ensi kesänä se saa olla ohitse.

-Niin, kai se oikein lie.

-On se. Sinun vaimo?

-Lähti seuraavana kesänä kun viimeksi me nähtiin.

-Lähti?

-Kuoli.

-Menikö se niin pahaksi?

-Meni.

-Lyhyt elämä hänellä. Entä lapset?

-Kaikki viisi ovat olleet jo pitkään omin eväin maailmalla. Perhettäkin jo kolmella. Nuorimmat kaksoset käyvät loppusuoralla yliopistoa.

-Jaa että ukki olet...

-Ja moninkertainen. Eikö se näy päällekin päin. Kävelykeppi vain puuttuu.

-Et sinä kyllä ukinoloinen ole. Pikkuisen harmaata viiksissä ja hiukset harventuneet. Et ole edes kurttuja naamaasi saanut. Minulta ryppyjä pysty edes laskemaan.

-Äh, sulla ole yhtään, vähän naurunsirkeitä silmäkulmissa.

-Et ole uutta vaimoa..?

-No en. Kuka siihen elämänhylläkkään olisi vakavissaan tunkenut?

-Oliko yritystä?

-Oli. Muutama. Mutta...

-Muistatko meidän eka kerran?

-Muistan. Merikievarissa tanssittiin.

-Entä ne seuraavat?

-Joitakin niistä. Hammaslahden ainakin kun yövyttiin teltassa ja satoi aamulla vettä. Vuoksenniskan työväentalon kun sieltä ajettiin Imatralle kylpylään ja voitiin olla muutama päivä yhdessä. Iisalmessa oltiin sinun tädin luona yötä Kyllikinrannan jälkeen ja Harjavallasta se Valtatie kakkosen hollitalli jäi mieleen...

-Muistatkos pohjoisimman tanssilavan?

-Nnhhh... oliko se Äkäslompolossa?

-Juu, Riemuliiteri. Pakkasta pirusti ja sun Saabista jäätyi käsijarru. Seuraavana kesänä käytiin Perävaaralla ja sieltä tullessa Suukoskella.

-Voi saakeli meitä.

-Voi niin.

-Tulivat kalliiksi ne ajelut. Lentokoneellakin pari kertaa...

-Mutta kannatti?

-...nnhhh... hyvät muistot niistä jäi. Olen untakin nähnyt sinun kanssa tanssimisesta.

-Samoin. Harvan kanssa tanssiminen niin makeaa on. Entä omatunto?

-Ei sitä enää kovin tarkasti muista. Ajattelin silloin, että minä nyt tarvitsen tämän suhteen, että sitä mukamas paremmin jaksaisi. Ja olinhan minä ainakin sulle rehellinen?

-Olit. Vähän liiankin.

-Kuinkas tällä reissulla tehdään?

-Kai sitä käydään Hesassa vain kääntymässä?

-Pavilla humpalla?

-Niin.

-Ollaanko yötä?

-Juu. Kai? Ostin viime kuussa Järvenpäästä asunto-osakkeen, että jos siellä?

-Jaa. Käyhän se. Mutta miksi Järvenpäästä?

-Vaihdan vuoden päästä työpaikkaa Keravalle, ja nyt luultavasti viimeisen kerran elämässäni.

Johanna katsoo totisena Aaroa silmiin.

-Olisiko hullua, jos ne loput kuusitoista kertaa taas tavattaisiin tanssin merkeissä ja sitten jos..?

-Olisihan se...olisihan se... sanoisinko, aika merkillinen juttu.

-Kannatat siis?

-Kannatan.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Säppi 2


Maanantai 25.9.2006. Lähtö aamulla klo 05 Oulunsalosta. Määränpää Rovaniemi. Matkaa reilu 200 km, normaali vauhti. Ei erikoiskuljetus: Lavetti menossa vaihtoon Rovaniemen konepajalle. Menolastina armeijan vanha telakuorma-auto ja 10 tn:n Åkerman h7b. Tulo uuden lavetin kanssa tyhjänä jos ei muuta ilmaannu. Vetoauto tuliterä Volvo 420.

Syksyinen viimakeli, mutta kuiva. Ei ollut satanut moneen viikkoon. Kesä kokonaisuudessaankin oli kuiva. Koivuissa paljon keltaisia lehtiä. Niitä pyörteili tuulenvimakassa Oulunsalon lyhyillä kadunpätkillä kun lähdin Ojan tallilta.

Mopoilija oli ajanut kumoon Shellin liikenneympyrässä. Pomppaukko nousi itse pystyyn, kopisteli rukkaskäsillä vaatteitaan. Hatunreuhka oli lennähtänyt ympyrän keskuskiville saakka ja sitä mies etsi jonkin aikaa. Hattu oli samanvärinen kuin seulanperien pyöreät irtokivet istutusten seassa. Sitten ukko polki käynnistinpedalia kuin vihassa ja lähti epävarmasti ohjastamaan Kempeleen suuntaan.

Oulun Vianor. Sieltä trukattiin kyydissä olevien koneiden väliin tuliteriä renkaita vietäväksi uuteen lavettiin. Kiinnitin ne rakseilla ja kiristysliinoilla paikoilleen. Jätin toimistoon Ojalta annetun kirjekuoren. Se nuori rengasmies, joka tuli Vianorille ennen työvuoronsa alkua, oli vaimoni sedän poika, Atso.

Nelostie Oulun ohitse veti vanhaan malliin, joutuisaan. Töihinmenijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti. Joitain typeriä ohituksia niin kuin aina. Yhden ohittajan edessä välähti tolppapoliisi, nostin peukaloa ajatuksissani asialle.

Haukiputaalta ei ole pitkä matka syntymäkotiini. Aina ohitse ajaessani muistan isää joka kuoli muutama vuosi sitten ja äitiäni, joka nyt on kirkonkylällä vanhainkodissa. Oli muutamaa päivää aikaisemmin käyty katsomassa ja suht virkeänä se siellä muiden vanhusten kanssa tossutteli. Muisti lapsetkin, mutta vaimoani se arveli omaksi tyttärekseen.

Haukiputaan jälkeen oli taas pitkät pätkät tasaista menoa. Muu liikenne kohtalaista. Jokunen kollega nosti kättään tai vilkuilla väläytteli. Vähälän rekkoja taisivat olla kaikki. Pohjanlahden puoleinen tuuli oli kova, sen näki puista jotka taipuivat kaarelle. Jos olisi ollut pressukapellit päällä, huojuttaisi. Varsinkin tyhjänä. Renkaiden alla jänisten räjähtäneitä raatoja lojui siellä täällä. Korpit, varikset ja harakat niistä palasia nokkaansa ehtivät liikenteen lomassa riuhtaista. Ravissa olevien ääressä aterioitsivat kaikessa rauhassa liikenteen möhinästä välittämättä.

Olhavassa puoli kahdeksalta. Sillanjälkeisellä pysäkillä, vasemmalla, punaiseksi maalatussa katoksessa oli muutamia lapsia odottamassa koulukyytiä. Vilkaisin heitä ohitse ajaessani. Pienin heilutti kinnaskädellään tervehdyksen. Vastaan tuleva valkoinen Toyota pysähtyi vilkku päällä keskiviivan viereen kääntyäkseen tien ylitse Oijärven tielle. Kaukaa loivasta mutkasta tuli näkyviin harmaa pakettiauto lujanlaista vauhtia. Kerkesin risteysalueen viimeisen valopylvään kohdalle kun se käänsi jyrkästi päin. Kuskin ratinliike oli niin raju, että Transitin keula osui veturin apumiehen puoleiseen kulmaan. Törmäys paukauttti eturenkaan hajalle ja ajokkini lähti suistumaan oikealle, katkoi mennessään valopylvään ja kun lavetti lasteineen retkahti matalaan ojaan, Åkerman viimeisteli törmäilijän lopun rymähtämällä sen päälle.

Volvon tuulilasi tuli hyttään kokonaisena, siruisena laattana, löi käsilleni ja sen reuna iski otsaan niin, että tajuntaa riipoi. Olin Vianorilta lähtiessäni kiinnittänyt turvavyön joten pysyin penkillä, mutta hihnan äkkipuristus mursi kylkiluita ja oikea solisluu meni sijoiltaan.

Tuomaksen muistiinkirjaukset loppuvat tähän. Sivun laitaan on klemmarilla kiinnitetty kriisiryhmän vetäjän kortti ja siinä lukee, että voi ottaa yhteyttä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Tuomas huokaa, nousee istuimeltaan ja rovehtii vähän aikaa työpöydän alimmalla laatikolla. Löytää etsimänsä, katselee esinettä aikansa. Kun kuulee, että pihaan ajaa auto, menee ja avaa verstaan pariovet selälleen.

Vaimo peruuttaa juuri iloisen vihreää Fiestaansa katokseen. Nuorimmaisten lasten nauravat kasvot sivulasien levyisinä takapenkillä. Viisivuotias Jeremias huutaa iskää raplatessaan auton ovea auki. Paperiarkkia heilutellen se juoksee sitten Tuomaksen syliin ja tohkeissaan selittää, että Hilla oli kutsunut syntymäpäivilleen ja että Jarlkko oli kaatunut päiväkodin rappusissa ja että sen leuasta tuli hirrrlveästi verlta ja...

Rauhallisempi, esikouluikäinen Ella tulee myös Tuomaksen polvelle kun tämä on istahtanut ulkokeinuun nurmikon laidalle. Kysyy esineestä, joka Tuomaksen kädessä on, että mikä se on. Vaimo istahtaa myös ja Tuomas alkaa kertoa.

-Tämä on säppi. Tämmöisiä taoin viimeisimpäänkin tilaukseen muutamia. Näitä on ollut jokaisen maatalon aitanpöksien ovilla entivanhaan. Tällä säpillä vain sattuu olemaan vähän erilainen tarina takanaan. Löysin tämän sieltä Olhavan kolaripaikalta kun se oli pudonnut siitä Transetista, jonka kanssa kolaroin silloin monta vuotta sitten.

-Olinko minä jo silloin? kysyy Jeremias.

-Olit sinä. Parin viikon vanha tissibaarinjellukka.

-Ja minä olin sitten kaksi vuotias, eiköstä? kysyy Ella.

-Niin. Niin olit.

-Mutta miksi se säppi siellä kolaripaikalla oli? kysyy vaimo.

- Se auto oli Tarkiaisen Ernon jota sen poika silloin ajoi... Ernolle olin takonut iltatöinäni muutamia juttuja sinä kesänä ja kai tämä säppi oli jäänyt paikoilleen asentamatta, tai sitten tein niitä jonkun ylimääräisen. En muista tarkemmin. Katsokaas, tässä on minun puumerkkikin meistettynä.

Tuomas näyttää säppiä ja lapset ja vaimo kääntelevät sitä käsissään.

-Mitähän Tarkiaiselle nyt kuuluu? kysyy vaimo.

-Oli kuollut viime vuonna. Ja sen vaimo myös vähän sen jälkeen.

Vähän aikaa on hiljaista. Leuto elokuunlopun tuuli huilaa tuomissa keinun yläpuolella ja puuskahtaa kohta jälleen liikkeelle. Rastasparvi lentää aurinkoa päin. Ella kysyy:

-Ethän iskä ennään aja milloinkaan rekkaa?

-En, en aja, vastaa Tuomas. -En enää milloinkaan.


(Tässä 2-osaisessa Säppi-kertomuksessani esiintyvät henkilöt, kuljetusfirmat, kalusto, kuljetettava rahti ja tapahtumapaikat ovat mielikuvitukseni tuotetta eli tarinan olen mukaellut  kokonaisuudessaan aiheen -liikenneitsemurhat-  totuudellisen ytimen ympärille.)

torstai 25. lokakuuta 2012

Säppi 1

Tuomas istuu pajassaan paksuun hongan tyvipölkkyyn kovertamassaan istuimessa. Rautaisen työpöydän reunaan pultatussa järeässä ristisyöttöruuvipuristimessa on viimeistelyä vaille yksi hänen takomansa tilaustyön komponentti ja pöydälle järjestykseen levitettyinä tilauksen muut osat: Saranat, saranatapit, ovihaat, lukot, karat, pultit ja hehkutetusta rautalangasta taiteillut niitit. Sataviisikymmentä vuotta vanhan mallin mukaan muotoiltu aitanlukkokin avaimineen on valmiina pöydän nurkkakulmalla. Parin viikon työtunnit alkavat olla kohta takana ja sitten työ lähtee tilaajalle, eräälle vauraalle eläkeläiselle joka on palannut maailmalta laittamaan lapsuudenkotinsa ränsistyneitä rakennuksia muinaiselle mallilleen.

Mutta Tuomaksen sepänkourissa ei ole tällä hetkellä pajavasara, ei taos, eikä hitsauspilli. Vahvat sormet lehteilevät kartonkikantista, isoa muistikirjaa jonka sivuilla on työntilaajien nimiä, osoitetietoja ja puhelinnumeroita. Siihen hän on piirtänyt erilaisista esineistä lyijykynähahmotelmia ja sivujen välissä on myös irtovalokuvia entisaikain maaseppien taoksista joita asiakkaat ovat tuoneet ja esittäneet niiden pohjalta monenlaiset toiveensa. Tuomas onkin koettanut aina parhaansa tehdä eikä työnjäljessä ole pahalle sanalle sijaa vielä ollut.

Tuomas laskee pöydällä olevien esineiden määriä ja nimikkeitä ja vertaa niitä vihkoon merkkailemaansa tilauslistaan. Kaikki alkaisi olla puristimessa olevaa viimeistä vaille valmiina. Kun hän on laittamassa muistikirjaansa oheispöydälle, sen välistä luiskahtaa lattialle ohut vihkonen. Tuomas nostaa sen käsiinsä ja istahtaa takaisin istuimelleen alkaen lukea synkkää tilastoa jonka joskus on vihkosen sivuille järjestelmälliseen tapaansa muistiin merkkaillut.

Suomessa:

1. Noin tuhat itsemurhaa vuodessa.

2. 300 liikennekuolemaa joista junien tms. liikkuvien ajoneuvojen alle heittäytymisiä 50 kpl.

3. Yhden arvion mukaan 6% (18 kpl) tahallaan aiheutettuja vastaantulijan alle ajoja itsemurha-aikeissa.

4. Toisen arvion mukaan 15% eli 45 liikenneitsemurhaa.

5. Arviolta joka 5:s raskaan liikenteen kuolonkolari on itsemurha.

6. Liikenteen itsemurhia ei Suomessa tilastoida erikseen.

Tuomas pyyhkäisee silmäkulmansa, rykäisee kuuluvasti. Kääntää sivua jonka keskelle hän on kirjoittanut kaksi päivämäärää kuplien sisään kuin ilmaan kellumaan: Maanantai 17.5.1999 ja Maanantai 25.9.2006.

Seuraaville sivuille hän on jälkeen päin kirjoittanut osittain luettelonomaiset kertomukset muistiinmerkattujen maanantaiden tapahtumista.

16.5.99 Sunnuntai-ilta Tornio. Lähtö Röytästä klo 17.30. Päällä 85 tonnin teräspalkkikuljetus. Nuppi Scania R144, perässä matala-alustainen, jatkettava palkkivaunu. Määränpää ma 17.5 klo 10-11 Haminan satama. Matkan pituus n. 700 km. Vauhdin ehdoton yläraja 65 km/h. Ei saattajia koska ei erikoisleveä kuljetus. Liinojen, hydraulilukkojen ja automaattisen kiristyksen mekanismin tarkistus 100 km:n määrävälein. Ensimmäinen 50 km:n jälkeen. Kolmen tunnin lepo Jyväskylässä, jossa ruokailu. Reittiohjeet ja vaihtoehtoisreitit eräiden siltojen ja muiden vaikeiden paikkojen ohittamiseksi.

Alkumatka sujui rauhallisesti, ongelmitta. Kärsämäessä reteli oikaisi pituutensa takia liikenneympyrässä, mutta oli matalat "kahvat" eikä muuta liikennettä. Jyväskylässä klo 00.30. Lautasellinen venäläistä stroganoffia, leipää, maitoa ja päälle kahvit. Kyösti tuli tauolle etelän suunnasta. Sanoi sakot saaneensa Mikkelissä kun molemmat takajarruvalot ja toinen vilkku olivat pimeinä: Sulakekotelossa oikosulku. Sitä oli rassannut monta tuntia ja oli vieläkin pahalla päällä koska pitäisi olla jo Oulussa. Nukuin parkissa 2,5 h.

Jyväskylän jälkeen, ennen Toivakkaa pakettiauton hirveen törmäys. Poliisit ja ambulanssi olivat jo paikalla. Hirveltä kaikki jalat katki, kuski käveli itse ambulanssiin. Tien raivauksen odottamista puoli tuntia.

Sitten leppoisaa matkantekoa keväistä auringonnousua kohti. Yksi villisika keskellä tietä Jaalassa. Säntäsi metsään ennen törmäystä.

Myllykoski-Kotka-teiden risteyksen ja loivan kurvin jälkeen suora. Aurinko paistoi matalalta silmiin. Näin punaisen henkilöauton pelleistä heijastuksen ja sitten pamahti. Keulan alta kuului rouhaisu, veturi pomppasi ilmaan ja jalkoihin puhalsi äkkinäinen viima. Nuppi kallistui ravin suuntaan, mutta painavan lastin takia vetopöytä piti eikä kaaduttu. Löin rintalastan ja vatsan rattiin. Suuhun tyrskähti oksennusta, hengitys salpaantui. Osittain alhaalla olevasta aurinkolipan kuminauhasta irtosi jonkun toisen kuskin sinne laittama vanha karttakirja ja tuli naamaan. Nenästä verta ja otsaan halkesi haava. Vasen jalka jumittui kytkimen ja ylös kimmonneen lattiarakenteen väliin. Polveen, joka osui ratin alla pultin kantaan sattui aika pahasti.

Hyttään alkoi tunkea käryä ja bensiinin hajua. Revin juuttuneen jalan väkisin irti, mutta kuskin puoleinen ovi ei auennut. Kiipesin apumiehen kautta ulos ja putosin melko syvään ojaan. Menetin ehkä hetkeksi ymmäryksenikin, koska havahduin huutoon. Ryömin ojanpohjan ylitse pellon reunalle istumaan. Verta valui otsan haavasta niin, etten nähnyt juuri mitään. Kimakka naisen ääni kuului uudestaan tien suunnasta. Huusin takaisin, että soittakaa äkkiä apua ja jos on sammuttimia, niin toimeksi siellä ja että varoittakaa muuta liikennettä. Sitten siihen tuli mies joka pyyhki rättiin kasvojani ja aloin nähdä jotakin.

Tulipaloa ei syttynyt, öljy vain kärysi. Bensan haju tuntui voimakkaana. Se, mitä henkilöautosta ja sen kuskista oli jäljellä oli hirveää katsottavaa. Auto oli hajonnut pieniksi murusiksi ja pellinkappaleiksi joka puolelle. Kuljettajasta oli vaatteiden sekaisia riekaleita siellä täällä ja olkapäästä irti revennyt käsi lojui paikassa, johon olin hytästä pudonnut.

Pian siihen  tulivat ambulanssit, palokunta ja poliisit. Minua lähdettiin viemään sairaalaan Kouvolaan. Meni ajantaju. Kaikki oli sekavaa myllerrystä seuraavat viikot.

Henkilöautoa kuljettanut 25 vuotias mies oli jättänyt itsemurhaviestin pöydälleen, että selvä tapaus siltä osin. Ajopiirturi ilmoitti minun ajaneen koko matkan maltillisesti. Kolaripaikalla nopeus oli kuusikymmentäkaksi. Mikä lie ollut Celican vauhti? 120, ehkä ylikin.

Palasin rattiin puolentoista vuoden kuluttua. Alkuun pelotti, varsinkin kun näki punaisen, urheilumallisen auton tulevan vastaan. Mitään apua en saanut henkiseen ahdistukseeni. Vain vaimolta kärsivällistä heräilyä painajaisiini. Polvesta piti vettä pumpata jonkun kerran ja nilkka oli kipeä kauan. Naama parani ennalleen karttakirjan kolhaisusta.

Tuomas nousee ylös, kävelee muutaman kerran pajansa betonilattialla ovelta takaseinään ja takaisin. Istahtaa sitten lukemaan toisen tapauksen muistiinpanot.