tiistai 27. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 2


Sunnuntai 5.5.1977 klo 23.30. Muutin aittaan nukkumaan kun lämpesivät ilmat. Vaikka olisi kai sitä tarennut jo aiemmin ja olis saanut olla paremmin itsekseen ja lueskella, tai kirjoitella. Nyt jäi koulunjälkeinen viikko niin, etten lausetta kirjoittanut vaikka uuden vihkon ostin viimeisenä koulupäivänä kirkolta. Vihkoja onkin jo monelta vuodelta. Laskin äsken ne kun raahasin tekemäni puuarkun kamarista tänne. Melkein kolme vuotta päiväkirjan pitoa ja vihkoja on jo viis. Paksuja, mustakantisia kolme ja kaksi vihreää ohuempaa joilla aloitin.

Sain tänäkin keväänä hyvän todistuksen koulusta. Matematiikastakin jo yhdeksän vaikka edellisenä keväänä se vielä oli seiska. On siihen pitänyt tehdäkin harjoituksia. Onneksi isä on taitava matematiikassa ja auttaa joskus. Isovelikin on, mutta se ei enää minua paljoa auttanut kun oli ne lukiopinnistelyt sillä. Hyvin sillä ne sujuivat ja nyt hakee yliopistoon. Pikkusiskosta ei vielä tiedä, mutta parempi matikkapää silläkin on alusta lähtien ollut kuin mulla. Mutta minä olen kehittynyt tässä kirjoittamisessa paremmaksi ja paremmaksi. Lukuaineista sain kaikista jo toisena vuonna peräkkäin kympit. Ja kai kirjottamisesta sitten ammatinkin joskus... eipä sitä tiedä sitäkään.

Sunnuntai 12.6.1977.  Aitassa. Sataa vettä. Perunat laitettiin eilen maahan. Oli sedän porukkakin kun ne asuvat kirkolla eikä niillä ole siellä pottupeltoa. Kasvimaa saisi olla jo pienempi, tiuskaisi isoveli ja pikkusisko natisi kanssa. Minä en kun minä pidän kaikesta mitä tuolla pelloilla tehdään. Heinänteostakin vaikka isäkin sitä välillä tuskailee. Mikäs on tehdessä kun on traktori apuna. Ukin aikaan ei ole ollut kuin hevoset. Ei kaikilla niitäkään.

Keskiviikko 22.6.1977 Aitassa. Kello on jo yli 20. Tultiin isän kanssa uistelemasta. Haukia kolme ja minä sain Herasaaren luodolta ison kuhan vaikka ei niiden syöntikausi ole alkanut. Tarttui mahastaan viistekoukkuun kiinni ja melkein putosi ennen kuin saatiin veneeseen. Isä löi atraimen sen niskaan. Siivottiin kalat Lainasinikan isän rantavajalla. Isäkin alakaa puhella niin kuin ukki puheli. Ainakin kun ollaan kalassa, tai metällä. Nyt se kertoi Turkasesta, naapurin tuulella käyvästä vanhasta pojasta. Minä aina olin luullut, että sen nimi on oikeasti Turkanen, mutta sitä kutsutaan vain sillä nimellä, koska se aina kiroaa, että turkasen turkanen. Sen oikea nimi on Heinälammi ja sen munille on on sodassa sattunut kranaatinsiru. Ja kun se oli sen voimasta taittunut nenälleen juoksuhautaan, niin oma ase oli ampunut korvanjuuressa sarjan ja kuulo mennyt. Isä sanoi, että Turkaselta on leikattu kiveksistä osa pois, mutta se siru on siellä jossakin takana lantioluussa. Siksi Turkanen siis kävelee jalat levällään ja on niin kärtyn näköinen. Siihen koskee. Pitääpä ruveta olemaan ystävällisempi. Ja vaikka joskus viedä sen posti.

Lauantai 25.6.1977. Kotona kammarissa. Kello on kohta kuusi. Puoli seitsemältä tulee Lainasinikka niiden rantaan. Mennään illaksi soutelemaan. Vähän on hermona kädet. En kirjoita enempää siksi.

Sunnuntai 26.6.1977. Aamulla aitassa. Meni meillä yli puolenyön siellä järvellä. Soudeltiin vain. Oli juahnnusilma. Ja Lainasinikka. Sitten sen isä huusi rannasta, että pitää tulla jo kotiin. Ei se pahasti meille sanonut, oli huolissaan vaikka näkee järvelle tupansa ikkunasta. Minä otin nyt monta kuvaa viime syksynä saamallani Yashica Elektrolla. Lainasinikasta enimmäkseen. Se souti aluksi, minä meloin ja sitten vaihdettiin paikkoja Herasaaren rannassa. Minun pitää opetella itse kuvien valmistus. Kerho olisi kylällä kun joutaisi isä joskus viemään kun se kokoontuu. Varmaan syksyllä taas aloittavat. Viime talvena kävin katsomassa pari kertaa kun aikuiset kehittivät filmejä. Setäkin siellä käy poikansa kanssa. Ne tekivät pari aika isoa kuvaa sedän vaimosta kun se seisoo niiden uuden Cortinan vieressä meidän pihanurmella. Semmoisen kokoisen haluaisin sitten Lainasinikasta ja laittaisin sen aitan seinälle, siihen, mihin ensimmäiset auringonvalojuovat verhojen raoista pilkahtavat. Voi Lainasinikka!

Sunnuntai 3.7.1977 Aitassa. Ei kerkeä kuin  silloin tällöin kirjoittamaan tätä, ja melkein aina vain sunnuntaina. Silloin ei meilläkään muuta tehdä kuin huolehditaan elukat ja äiti ne lypsää. Isä vaihtoi Fiatin eilen uuteen. Nyt vaihtoi merkkiä ja osti Volvokartanon. Siihen sovitaan me kaikki paremmin ja sitten vielä tavaraa taakse, isä sanoi. Ei se ihan tuliterä ole, vuoden vanha ja ajettu vain viisitoistatuhatta. Fiatilla isä ajoi yli satakaksikymmentä tuhatta siitä syksystä kun ukki kuoli.

Eilenillalla ajoin polkupyörällä kirkolle. Lainasinikka oli kyydissä. Se piteli kiinni minun vyötäisiltä ja tullessa painoi poskensa selkääni. Ei voi kirjoittaa miltä se tuntu. On kai siihen sanat, mutta ne on opeteltava sanoisi ukki. Kuunneltiin vähän aikaa Saikaranlassen Volkkarin takapenkillä kasettimusiikkia kylällä. Silloin soi Markku Aron joku  liian harvoin-niminen, tai semmoinen ja siinä oli näitä tunteita mitä en nyt kirjota tähän.


Torstai 7.7.1977 Aamulla. Olen aitassa. Heräsin äsken närhien krääkäisyyn. Ikkunapienestä näkyy, että on aurinkoista. Se on heinäntekoa huomennakin sanoi jo illalla isä. On äidin syntymäpäivä ja paljon seiskoja päiväyksessä. Äiti täyttää 50 vuotta. Illalla sitten tulee ensimmäiset vieraat. Sukulaisille kuulema sitten tarjoillaan viikonloppuna kakkuja ja kahveja.

Näin unta Lainasinikasta. Sen kanssa oltiin taas niiden rannassa. Soudettiin sitten Herasaaren toiselle puolelle ja järvenselän vastarannalle oli kasvanut kaupunki. Niitä kerrostalojen ja kauppaliikkeiden ääriviivoja istuttiin rantakiville katselemaan. Ja Lainasinikka halusi pussata. Ne närhet herättivät silloin. Pahus.

Maanantai-ilta 1.8.1977 Aitassa. Täällä tuoksuu vielä Lainasinikalta. Se lähti ihan äsken. Nyt pussailtu ja oltu vaan yhessä koko päivä kun en tarvinnut tehdä mitään kotona. Sain isältä luvan pitää lomapäivän kun se itse lähti käymään Helsingissä ja viipyy keskiviikkoon. Äiti ei sanonut mitään vaikka Lainasinikka kävi meillä syömässäkin. Jutteli vain mukavia.

Käytiin uimassa vielä vaikka vähän on jo vedet viilenneet. Mutta aurinko paistoi. Otin paljon kuvia. Lainasinikasta niinkin, että sillä oli vain uikkarit päällä. Se kyllä kielsi kun huomasi ja sitten en ottanut rannalla enää. Tuntuu niin mukavalta olla sen kanssa. Niin se sanoi että on siitäkin. Isä vähän mutisee, että liian nuoria oletta, ja Lainasinikan isä, mutta ei ne sano pahasti. Mitähän ukki sanoisi? Miksihän minä muistan ukin kaikkiin erilaisiin tapahtumiin sanomaan muka jotain? Nyt kuvittelen ukin sanovan, että jos pitää mitä tapahtua, niin se tapahtuu, niin kuin meille mummon kanssa. "Alotettiin viisitoista vuotiaina yhessä oleminen ja sotakin yritti erottaa, mutta niinpä vain niin... Ja mittään tuhmaa ei tehty ennen ku... noh..."

Tiistai 13.9.1977. Vielä aitassa. Ilta ja pimeää jo. Kuin minulla täällä sisällä. Lainasinikalla on jokin, se ei jaksa mitään. Läksyissä kävin niillä auttamassa ja melkein teinkin kokonaan. Oli ruvennut heti nukkumaan eilen illallakin kun läksin eikä tänään tullut kouluun. Se on yhtä luokkaa ylempänä kun minä.

Lauantai 17.9.1977 En nuku enää aitassa. Muutin kamariin eilen. Lainasinikka pyörtyi torstaina koulussa. On nyt keskussairaalassa. Jokin paha.., minua pelottaa.  Ei ne vielä tiedä sitä sen kotonakaan, että mikä sairaus. Tapasin Turkasen tänään postilaatikolla. Se kysyi, että mitäpä poika suree? En vastannut kun säikähdin, ja kun sille pitää kaikki asiat huutamalla kertoa, vaikka olenkin tänä kesänä jo jutellut monasti Turkasen kanssa. Sanoi, että hänellä on sen sotajutun jäläkeen tullu tämmöisiä näkemisiä ja haarotteli siitä kotiinsa.

Lauantai 1.10.1977 Kamarissa. Kävin päivällä sairaalassa Lainasinikan isän ja äidin kyydissä. Lainasinikka on laihtunut, ei pysty syömään ja lääkkeetkin menee letkusta. Lainasinikka katsoi minua pitkään ennen kuin tunnisti. Ihan pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Ei jaksanut kättä kohottaa siinä petillä ja minä en meinanut uskaltaa koskettaa. Sen äiti sitten laittoi meidän kädet yhteen ja puristi siitä päältä itse. Voi lapsi kullat, se vain sanoi itkunsa sekaan.


Lauantai 15.10.1977 klo 19.45 Kamarissa. Täytin tänään 15 vuotta.

Tulin hautajaisista.

Lainasinikan.

En pysty kirjoittamaan siitä. En! Kuuntelen mankalta ikäviä lauluja.


Sunnuntai 16.10.1977 Koko päivän olen ollut vain kamarissa. Isäkään ei pyytänyt edes elukoita navetalle ruokkimaan vaikka sillä on selkä kipeänä.

Yritin lukea. Eivät pysy silmät riveillä, itkettää, mutta aika vähän. Se on enemmän täällä sisällä. Ihan kuin ukin kuoleman jälkeen että sormiin koskee. Nyt lisäksi jalkoihin asti ja välillä pelkään, että lakkaan hengittämästä. Minä en vielä ymmärrä, mutta entä sitten kun ymmärrän?

Kehitytin kesällisen filmirullan Huikarisen valokuvaamossa. Katselin niitä äsken.  Niitä muutamia siellä rannalla otettuja ja ensimmäiseltä veneretkeltä. Liimaan Lainasinikasta yhden pienen mustavalkoisen rantakuvan tähän päiväkirjan väliin ja yhden veneessä otetun. Loput laitan kansioon ja arkkuun. Nyt itken.

5 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Rakastetun tai hyvin läheisen ystävän kuolema on niitä pahimpia mitä voi kohdata. Minusta tämä on kuvattu hyvin. Oikeastaan kertomus on kuoleman kokemusta kaikkiaan, isoisän kuolemasta tyttöystävän kuolemaan.

Sanotaan että oman lapsen kuolema on pahin asia.

Herkän pojan mieli synkistyy ja tuntuu että ei kai vain lopullisesti. Itse muistan nuoruudestani sen rajan, jonka jälkeen tunteiden osoittaminen enemmän tai vähemmän kiellettiin. Siinä murrosiän kieppeillä.

Tosin tunteiden ilmaisun kieltäminen voi olla kulttuurinen juttu. Voi jopa olla että se yleinen "tieto" että murehtimisen tai ylenpalttisen ilon ilmaisu on ollut yleistä nimenomaan Pohjanmaalla. Tuskin sitä tutkittu on. Ehkä se elää ennemminkin kaunokirjallisuudessa.

Ripsa kirjoitti...

Sori, siis p.o. "murehtimisen tai ylenpalttisen ilon ilmaisu on ollut kiellettyä nimenomaan Pohjanmaalla."

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, poistin tuosta tuon pateettisen kommenttini jonka kauheassa selkäsäryssäni eilen kirjoitin (iski iskias!). Eli korjaan sitä jättäen omat muistelukset pois.

Ajatukseni on tässä tarinassa, ettei Ottoeinarille käy huonosti vastoinkäymisestä huolimatta. Hän tavallaan selviää aina vaikeuksien ylitse pohtimalla tapahtuneita. Paljon halveksuttukin ”terapiakirjoittaminen” on myös yksi niistä keinoista vaikka menneitten päivien ylöskirjaukset, päiväkirjat, niiden lukeminen tuovat alakuloakin mukanaan; kuten itselleni toisinaan tekee.

Ei se varmaankaan ole pelkästään pohjanmaalainen ilmiö tuo ilon ja murheen "ylenpalttinen" kieltäminen. Se on kansallinen ominaisuutemme ruotsinkielisiä alueita lukuunottamatta. Niillä alueillahan eletään kaikenkaikkiaan pitempään ja terveemmin tutkimustenkin valossa. Olemme keskustelleet muistaakseni tästä aiemminkin?

Ripsa kirjoitti...

Valto,

En tarkoittanut että Ottoeinari jämähtää matkalle kohti kuolemaa juuri kun elämä on alkamassa. Miltei päinvastoin. Luulen että vaikka poika oli herkkä, niin hän saattaisi saada voimaa ponkaista omille teilleen tuosta isoisän ja tyttöystävän kuolemasta.

Ja luulen että juuri päiväkirjan pitäminen on yksi semmoinen syy. Kun opetin kirjoittajia opistoissa, niin yksi ensimmäisistä asioista oli selittää opiskelijoille, aikuisille, päiväkirjan tarpeellisuudesta, mikäli tahtovat kehittyä kirjoittajina. Monilla ihmisillä on sellainen ajatus, että päiväkirja liittyy muinaiseen murrosikään ja sitä myötä sen pitämisen tarve loppuu.

Kyllä suuri osa opiskelijoistani varmaan oli sitä terapia-porukkaa, vaikka en minä tietenkään mikään terapeutti ollut. Asian voisi sanoa muullakin tavalla: aikuisia ihmisiä joilla oli hyvä harrastus. Se piti heidät poissa juopottelusta ja muusta turmiollisesta elämästä. Rehellisesti sanoen tilanteeni opettajana oli joskus hankala, koska moni niin selvästi tuli piiriin mukaan terapian tarpeessa.

Että siis tämä kansa juo! Olen minä kuullut että Venäjälläkin juodaan, mutta kyllä varmaan täällä juodaan myös vähän siihen huonoon itsetuntoon, joka on seurausta ankarasta kurista ja herran ynnä herrojen nuhteesta.

Ai niin joo, on pakko heristää sormea sinulle! Ei ole olemasta Pohjanmaata samassa merkityksessä kuin Ahvenanmaa. Sen takia ei voi sanoa pohjanmaalainen, pitää sanoa pohjalainen. Siihen kuuluvat Keski- ja Etelä-Pohjanmaa, Pohjoispohjanmaa ja vielä Österbotten, eli suomenruotsalainen Pohjanmaa (joka on nykyään tämän rannikkoalueen virallinen nimi). Mutta adjektiivi on pohjalainen. Peräpohjola taitaa kuulua omaan joukkoonsa, mutta en ole kyllä siitä varma.

Olenkos minä tästä ennen täällä rähissyt? Jos olen niin et oppinut kerralla! Annettakoon anteeksi tämän kerran, kun olet siellä kaukana koillisessa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, on oikein että heristät sormeasi. Eikä virheeni tullen haittaa vaikka pamautat nyrkkiäkin pöytään. Minä kun olen niin suurpiirteinen ihmisten ja maakuntien ja kaiken suhteen. Siksipä omakin elämäni on levällään ja huiskinhaiskin.

Laitoin juuri uutta Ottoeinaria tulemaan. Einarille orastaa jo päivä mieleen. Tykkään hirveästi kirjoittaa tällaista tarinaa. Siihen saan tukea omista päiväkirjoistani ja yritän nyt sitten ajatella käänteisesti, eli että onnea enemmän mukaan...

Ja annan miehen olla raittiina koko tarinan ajan vaikka ympärillä juotaisiinkin.