Tuli puhetta luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununevan (51) lapsuudesta.
1
Kun vuonna 1968 täytin kahdeksan vuotta, äiti otti ja häipyi. Ei huolinut edes viisivuotiasta Matiastanelia mukaansa ja 12-vuotiaan Emilia-liljankin se jätti isän hoteisiin. Isälle äiti kai lähtönsä syistä puhui, mutta sitä kertomusta ei meille lapsille välitetty, eikä selitelty muutenkaan.
Eräästä huhtikuun maanantaista lähtien eivät äidin pehmeät askeleet enää koskaan tuvasta kuuluneet. Siinä se.
Isä oli hiljaa viikon, kulki ikkunasta toiseen eikä lähtenyt edes töihinsä. Mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti kuin myrskyssä huojahteleva puu tuulen tyynnyttyä. Sanoi, että kun kerran sodasta selvisin niin eiköhän sitä yhden vaimon menetyksestäkin. Sääli tulee vain teitä lapsia, enhän sitä minä ole äidin paikalla muuta kuin vanhasta täkistä leikattu tilke seinän raossa.
Mutta aika näytti, että isästä oli moneksi.
Isä otti syliin, luki iltaisin satukirjaa tai kertoi loppumattomia juttujaan. Peitteli nukkumaan kääräisten jalat viltin mutkaan joka ainut ilta ja pörrötti vuorollaan jokaisen päätä kuiskaten hyvät yöt, kauniit unet. Eikä koskaan hilannut uusia äidinkorvikkeita tarjolle vaikka kai niitä sotaleskiä olisi tyrkylle asti kylillä ollut. Eikä viinantippaa äidin lähdön jälkeen meidän huushollissa kurkkuun kaadettu. Sitä ei sallittu edes isän veljelle joka joskus käväisi yötäkin olemassa ja oli kuulu viinaköörien kortinpelaaja ja kulkuri.
Sodasta isä vain vähän joskus muisteli: Kerran oli vihollisen kranaatti osunut reppuun, mutta onneksi se reppu ei ollut selässä. Oli isä sotareissulla haavoittunutkin. Pitkä arpi kulki jalan pohkeessa ja kantapäässä oli samanlainen monttu kuin naapurin sodan käyneellä Kermannilla leuassa. Sen vuoksi isän askel ontui ja jalkaterä oli kääntynyt hieman sisäänpäin. Mutta siitäkään se ei kertaakaan valituksen sanaa suustaan päästänyt. Joskus ähki yöllä pakotuksiaan ja kaatoi sitten aamukahvin kanssa Hotapulverin suuhunsa.
Isä vaatetti, pyykkäsi, tiskasi ja laittoi ruuat. Isä talikoi navetassa lantakourun tyhjäksi, kumartui istumaan lypsyjakkaralle, separoi maidon ja kirnusi voin. Laittoi keväisin kasvimaan, korjasi syksyisin sadon, hakkasi halot ja kulki talvet hevosen kanssa savotoilla.
Jämäkänvahvan suomenhevosemme isä oli ristinyt Rutaseksi, koska radion uutisissa Pasi Rutanen kertoi harva se päivä Washingtonin kuulumisia.
2
Kun pahin äidin ikävä oli hellittänyt, riitti isän olemassaolo ja huolehtiminen meille lapsille hyvin. Ja sitä paitsi opittiin äkkiä työnlaitaan tarttumaan itsekin. Koulun jälkeen kannettiin kenenkään käskemättä halot uunintakuslaatikkoon. Uuniin ja hellaan Emilia-lilja laittoi isompana tulet, kuten isä oli neuvonut varoitellen, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Monesti kerittiin ruokkia lehmätkin, joita oli navetassa kaksi, ja mullivasikka tai sika teuraaksi lihotettavana. Kolme neljä kanaakin siellä orrellaan kaakatteli ja niiden munat piti kerätä nurkassa olevasta pesästä ennen kuin mahdollinen, navettakissalta tappamatta jäänyt rotta ne löysi. Siivoamistakin harjoiteltiin pienestä pitäen ja ainakin potut laitettiin tulelle kun tiedettiin, että isä tulee kohta metsästä kotiin tukkireen jalakset pakkaslumessa parkuen.
Pyykkipäivänä oltiin isän mukana saunalla pulikoimassa muuripadassa kiehuvia lakanoita, vääntämässä vaatteista huuhteluvesiä ja ripustamassa pestyt pyykit saunan jälkeen naruille kuivumaan. Pikkuveli Matiastaneli oli pari talvisyöntä mummon hoivissa viikot, mutta kun meni ensimmäiselle luokalle kouluun, sai sekin opetella kotioloihin meidän mukana.
3
Äitienpäivät ovat jääneet muistiin harmaina, pilvisen alakuloisina. Kuin syyspäivä olisi käväissyt keväisen keskellä. Kaikilla muilla pienen kylämme lapsilla oli äiti joille he koulussa tehtailivat kortteja, mutta minä vain pyörittelin värikyniä pahvinpalasten päällä ja olin piirtävinäni kukkia, perhosia ja onnentoivotuksia.
Onneksi sattui pahimmiksi ikävän vuosiksi opettaja, joka tiesi ja ymmärsi lasten sisimpiä asioita eikä pakottanut mitenkään. Sitten joskus, kun muut eivät olleet kuulemassa, hän kertoi salaisuuden: ”Minullakaan ei äitiä ole ollut koskaan. Äiti kuoli sodan aikana pommituksissa kun olin vasta vuoden vanha evakkolapsi. Selvisin kuin ihmeen kaupalla hengissä kumoon rojahtaneen hevoskärryn alla. Sieltä minut oli löydetty itkemästä, mutta äiti oli maannut ruhjoutuneena kärryjen vieressä. Eikä minulla ollut isääkään. Se oli kuollut rintamalla ja on nyt sankarivainajana kirkkomaassa. Mutta selvitty on ja selviät sinäkin kun kovasti vain yrität.”
4
Lapsuuden kesät ovat hyvinä muistoina mielessä.
Meillä oli Kalimojärven rannalla kolme hehtaaria niittyä jossa meni pari kolme viikkoa heinätöissä. Hyvillä ilmoilla ei aina viitsitty muutamaa kilometriä kotiinkaan talsia vaan jäätiin rantaveteen pulikoimaan ja yöksi latoon heinien sekaan nukkumaan.
Päivät haravoitiin Rutasen vetämän niittokoneen jäljiltä heinää luokoihin tai pisteltiin minkä jaksoimme niitä seipäille. Ja kun heinät olivat kuivia, kannettiin lähimpiä seipäällisiä sapilailla latoihin. Kauempana olevat hangottiin Rutasen perään heinähäkkiin ja ajeltiin pitkien niittysarkoja päistä päihin sen keikkuvassa, heinäntuoksuisessa kyydissä.
Joku poutainen kesä meni niinkin, että heinät kuivuivat luokoihin niitylle eikä tarvinnut muuta kuin pari kertaa päivässä pöyhiä niitä haravalla. Heinien latoihin tiukkominen kävi viileimmillä säillä leikistä, mutta helteellä olo oli joskus tuskainen kuuman tuohikaton alla, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun isä ravautti väliin suoloja sekaan niin että naarmuisia kinttuja kirvelsi.
Ruuaksi keiteltiin kalakeittoa isossa patakattilassa nuotiokivien päällä tai paistettiin ahvenia tikkuun suolattuina. Juhlavimpina päivinä oli voissa ja vehnäjauhoissa pyöriteltyjä haukifileitä tai siikaa, isän leipomaa ahvenkukkoa ja ruisleipää. Särpimeksi joka päivä piimää ja maitoa tai vettä jota haettiin alumiinipeelarilla Kupuharjun takana olevasta lähteestä.
Kerran rantapajukkoa viitakkeella raivatessaan isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Isä sanoi meille, että kesälämmin sorsanliha ei ole mistään kotoisin jos sille ei tee taikoja ennen ruuaksi laittamista. Sitten hän laittoi sorsanlihat kiehahtamaan kuivan heinätukon kanssa ja vasta sen jälkeen paistoi lihat voissa padan pohjalla kypsiksi, teki paistinliemeen kastikkeen ja tämä syötiin sitten ruisleivän ja keitinperunoiden kanssa aina nälkäisiin suihimme.
5
Isä elää vielä. Viime viikolla täytti yhdeksänkymmentä.
Juhlissa se kutsui meidät lapsensa kamariin piirongin eteen ja kaivoi sieltä kellastuneen kirjekuoren esille. Sanoi, että tästä sitten selviää, miksi äitinne lähti, mutta malttakaa vielä muutama aika. Kunhan minusta kokonaan huoku loppuu niin sitten perunkirjoitusten jälkeen saatte tehdä kirjeelle mitä lystäätte. Raskas se on ollut minunkin tämä salaisuus kantaa, mutta luvattu mikä luvattu.
Sitten isä laittoi kirjeen takaisin piirongin ylimpään laatikkoon ja väänsi laatikon lukkoon. Pani avaimen taskuunsa ja kepitteli meidän tukemana takaisin tupaan jossa juhlat jatkuivat.