Ilmari Kiannon talvisota-päiväkirjaa luen. On kuin Kianto olisi kirjoittanut sen jälkeenkäsin, muistinvaraisesti, ajoittain kuin sepittelisi käsivaralta. Teksti maistuu ihan siltä, kuin lauseiden ympärille olisi muutaman keittelyn jälkeen muodostunut liivatekalvo. Ehkä loppua kohden hieman kuuluu jo aitoakin Kiantoa.
Tekstin häiriökäyttäytyminen aivoissani voi selittyä silläkin, että Kianto kirjoitti talvisodan aikana tekemänsä merkinnät "puhtaaksi" sodan päätyttyä, kun hänet oli pidätysten ja kuulustelujen jälkeen päästetty vapaaksi. Ja että hän muutasteli ne sen hetkiseen ilmastoon sopiviksi, myönteisiksi itselleen sillä olihan hänellä maanpetturuussyyte niskassaan, jopa kuolemantuomiokin kun "omat koirat" alkoivat kinttua jälttää muutamasta tupakkalaatikon kanteen vetäisemästään venäjänkielisestä lauseesta.
Minulla on aitouden suhteen joskus liiankin herkkä nenä. Pitäisi nähdä alkuperäiset, ilman suodatuksia vuollut merkinnät, mutta Iki taisi laittaa ne uuninpesään sytykkeiksi jättäen jälkipolville vain itse stilisoimansa tarinat. Niistäkin hän kirjan toimittaneen Eero Marttisen mukaan on muutamat sivut repinyt pois.
Oikeastaan tämä päiväkirja on keskenjäänyt romaanisynopsis jota suunnitellessaan tekijällä on ollut vakuuttelun tarve omasta isänmaallisuudestaan. Sehän kyseenalaistui 1930-luvulla vaikka hän sen nimissä vienankarjalaisiakin muiden isänmaan urhojen kanssa oli käynyt käännyttämässä.
Ilmari Kianto ei ollut pelkästään aikansa lapsi kuten tavataan sanoa. Hän pyrki tahkoamaan itse oman olemisensa teriä ja höyläsi yhteiskunnan toiminnoillekin kehyksiä tarpeista, joita oli tarjolla. Oli ehkä jopa edelläkävijä avoliittokulttuurin muodostamisessa.
Toisaalta Iki-Kianto halusi aina olla voitokkaimpien aaltojen harjalla kun mitaleita jaeltiin. Kaikenkaikkiaan ristiriitaisempi mies kuin samoilta savimailta syntyisin oleva ammattitoverinsa Pentti Haanpää. Ehkä pappissäädystä polveutuminen, siitä irti pyristely ja jopa nimenvaihto kunniakkaan kuuloisesta Calamniuksen suvusta nyrjäytti sen verran päätä, ettei hän välillä itsekään tiennyt, mihin lokeroon yhteiskunnassa kuului.
Mutta koska kirjoitti kolumneissaan niin ruman raa´asti kansalaisodan naisista, niin harkitsen vakavasti vieläkin, kykenenkö koskaan nätisti hänestä ajattelemaan, vaikka hän myöhemmin niin ilmielävän köyhän, Jooseppi Kenkkusen russakoineen päivineen historiamme muistiin kirjasi.
Kirjailijallakin on oikeus valita puolensa suurissa myllerryksissä. Niin teki Gunther Grass liittyessään Hitler-jugendiin, mutta hän oli vielä silloin syyntakeeton lapsi, virran vietävissä. Ilmari Kianto, jo paljon kaikenlaista vuoteen 1918 mennessä nähneenä oli jo yli 40-vuotias, lukenut mies ja vankan kirjailijanstatuksen ansainnut, ajatteleva kansalainen ja siksi tekee hänestä edelleen vaikean arvostuksen kohteen kun niin jyrkin kannoin parempiosaisten puolelle asettui.
Mutta ehkä kirjailijan eläessään pitääkin olla epäluotettava, moraaliton, jopa julman yksioikoinen tai monitahoisesti rikki revitty, että hän elämänsä ajasta kirjallisuutta saa syntymään.
Niinhän aikakin on. Kaiken aikaa. Aina.
(Siviilimiehen sotapäiväkirja, Ajatus 2009, toim. Eero Marttinen)