tiistai 11. elokuuta 2009

Yksinäisen uhma

Kävin alkuillasta joella uimassa. Katselin sitten rannalla istuen kun kesän lihottamat pullasorsat kömpivät kaupunki-ihmisten auringonottonurmikolle napsimaan ruohonkärkiä iltapalaksi. Joku tyhjänkiitäjä läpsytti puhurinlainetta pikaveneellään ja tavarajuna kolisteli kaukana takanani pitkänä vaunuletkana kohti pohjoista. Kun monena päivänä ilman isompia pilvien varjostuksia hehkunut aurinko kiertyi pitkine valoviiksineen toisten maailman kansalaisten lämmittäjäksi, nousin kulkupelini selkään ja pienen mutkan kautta pyöräilin kotiini.

Kotona liimasin käsissä kuluneen, 127 sivuisen kirjan irronneet kannet paikoilleen ja laitoin sen painoksi toisen, 192 sivua enemmän sisältävän aforismikokoelman. Vakavia asioita pohtivia lauseita molemmissa kuten olivat vakavia, uhman ja yksinäisyyden riivaamia niiden tekijätkin.

"Kukaan ei tunne kaikkia sisäisiä seikkoja, jotka tekevät jostakin ihmisestä erakon." Näin aloittaa toinen näistä miehistä pohdintansa esseessä, joka käsittelee erään kolmannen sielunveljensä yksinäisyyttä. Kirjoituksen otsikkokin on asiaan suoraan taluttava: "Yksinäisyys"

Grammoiltaan painavamman kirjan sivuilta löytyy lyhyt lause, joka laittaa lukijansa aikakoneeseen, painaa namikkaa ja vie jonnekin 140 vuoden takaiseen kirjailijan yksinäisyyteen: "Ahlqvistiläinen vaino jatkui vielä Kiven kuoltuakin."

Ajattelen yksinäisyyttä. Sitä tunnetta, joka minunkin sisälläni on aina asunut. Ajattelen Haanpäätä, Parosta, Kiveä ja E.Paasilinnaa joista muutaman rivit harvakseltaan tuohon näppäilin. Samat rivit, jotka jo siellä rannalla jonkinlaisena aihiona tukalaa ympyrää korvasta korvaan kimpoilivat.


Kirjoitustensa kautta he ovat kuolleita eläviä, yksinäisiä haudoissaankin. Minulle.


En vertaudu heihin omien kirjallisten tekojeni puolesta, mutta saman yksinäisyyden hehkun tunnistan joka kerta avatessani minkä tahansa heidän kirjoittamansa teoksen. Kuvaisin tätä tunnetta kuin olisin poikki murrettu oksa suuren kuusen kyljessä, roikkumassa vain muutaman nilaliukkaan kuoren varassa puolessa välissä runkoa ja jos oravakin oksalle hyppää, rojahdan alas eikä minua enää ole.


Kun olin ihan pieni, oli fyysinen elämä hälinää aamusta iltaan. Ainoassa huoneessa, mitättömän hirsimökin tuvassa keskellä savolaista pimeyden sydäntä, tuntui joskus, että me, sen surkeat asukkaat nukummekin kerroksittain.


Siinä ei luulisi yksinäisyyden riivaavan, mutta mitä vielä. Illalla, kun ikkunapenkillä käryävä tuiju äidin puhalluksesta sammui, tai kaasuvalo lakkasi matalan pahvilaipion koukussa tohajamasta, tunsin, kuinka yksinäisyyden peikkopahalainen käpsehti separaattoripölkyn takana kuin Punahilkkaa vaaniva susi synkän metsän polunmutkassa. Sieltä nurkasta se lähti suunnistamaan nukkuvien veljieni ylitse ja aina se minut viltin mutkasta tavoitti kyyristelemästä vaikka muitakin päitä kylmällä lattialla olisi ollut sen majoittua.


Tämä yksinäisyyden tunne on alati läsnä. Sitä ruokkii tieto siitä, ettei syö ruohoa samalta puolelta aitaa joukkojen kanssa, eikä saman auringon säteet lämmitä samalla tavalla kuin muita. En ole samaa mieltä insinöörin enkä papin, tai rakkaudesta runoilevan kanssa siitä, että maailma pelastuu. Että ihmisen peruselementti olisi hyvyys, ja että sitä siunaamassa olisivat korkeammat voimat.


Fyysinen minäni on täällä muiden joukossa, mutta se, joka sisälläni itseään ajatuksin ravitsee, lampsii omia polkujaan eikä ystävää rinnalleen hyväksy. Tai sitä ei hyväksytä - summa summarum.

Sopii kysyä, miksi niin on ja miksi niin on aina ollut.


Itse tiedän, suurinpiirtein psykologiseen ihmiskarttaan kaarta huitaisten, vastauksen, mutta selitäpä se pillastuvalle laumalle niin, ettet sen jälkeen ole vieläkin yksinäisempi.

Ei kommentteja: