perjantai 10. lokakuuta 2008

"Sävel ei koskaan palaa soittimeen..."



...kirjoitti Stanislaw Jerzy Lec.

"Kerran ammuttua luotia ei saa takaisin piippuun", totesi puolestaan Erno Paasilinna.

Näiden ajattelijoiden sanoista haen lohdutusta syksyn kaataessa kesää allensa ja kun huomaan, että olen jälleen kerran joutunut myllyyn joka jauhaa ajatuksiani palasiksi, totuttuja kuvioita uusiksi eikä vene, jota olen yrittänyt kerrankin ohjailla suuntaan, johon sen haluaisin soljuvan, tottele lainkaan peräsintäni.

Eilisen kokemus paikassa, johon ihmiset menevät vasta kun on pakko, oli niin järisyttävä, että nyt, istuessani junassa matkalla Helsinkiin ja miettiessäni sitä, löydän siitä yhtymäkohtia niin omaan elämääni kuin myös maailmanhistorian ainaiseen toistoon mitä pienen ihmisen kulkuun liittyy.

Ja koska kyse ei ole tällä kertaa itsestäni kuin sivustatukijana -seuraajana, niin en voi edes puhua tai kirjoittaa siitä kuin peitellysti. Olen myös luvannut olla vaiti, mutta jotenkin olisi asiaa saatava silti käsitellä.

Kirjoittamisen kieli on moninainen. Sen avulla, kuka osaa, pystyy kyllä sellaistakin kirjoittamaan, josta vasta kymmenien vuosien kuluttua asiaan vihkiytymätönkin hoksaa olennaisen, sen, mihin kirjoittaja on pyrkinyt.

Mielipidevankilat ovat tällaisten salakielisten viestien taitureita täynnä. Piikkilankojen sisältä on lähetetty maailmalle kirjoituksia, joita ovat kyenneet tulkitsemaan vain niiden vastaanottajat, samoilla koodeilla varustetut aivot. Viestiketju on ollut aukoton, koska vartijatkin ovat vain kahvikakkureseptejä luulleet lukeneensa.

Mutta kuinka lähettää viestejä vankilattomasta vankilasta?

Haluaisin lähettää vain pienen pieniä viestejä, jotka päässäni kehää kiertävät. Kun tuntuu, että on pakko kirjoittaa asioista joista pitää kirjoittaa. Kun näkymättömät muurit puristavat rintakehää.

Syvälle luotaavia esseitä pisteliäin otsikoin en voi kirjoittaa, tai sellaisia, joita mainostettaisiin kirjallisuusilloissa ja akateemisten kirjakauppojen ovilla. Sanomalehtiin mustia otsikoita saavat vain äkilliset katasrofit kun kokeneet kolumnistit havahtuvat kirjoittamaan vasta, kun heille ingressi on jo valmiiksi kalvolle heijastettu.

Olen kuitenkin matkalla, se helpottaa kuten aina liikkumaan tottunutta, paikallaanolemista kammoksuvaa. Menen pienelle retkelle Helsinkiin Leonard Cohenin konserttiin Hartwall Areenalle, rumaan rakennukseen Pasilassa, mutta oletettavasti tilaisuuteen, joka ei enää toistu; Cohen on jo vanha mies. Sitten sukulaisten kohtaamista ja kaupungin katselua. Kaupungin, joka luulee joskus liikoja itsestään -ja vain siksi, että siellä on enemmän ihmisiä kuin Ilomantsissa.

Joskus ajattelen, että Helsinki on kuin isäni, joka sitä osaltaan kävi rakentamassa, näitä samoja raiteiden pohjia sinne metsäpirttimme kätköistä kolkutteli. Minun on joskus ikävä isää, ja hänen Helsinkiään johon vähän sain kokemusta minäkin poikasena. Huomaan, että tämäkin tunne liittyy siihen, mitä eilen koin.

Kulta yrittää ajastaa aikaa.

Ei kommentteja: