lauantai 12. heinäkuuta 2008

Rehellisyyden harha...

...eli viidenkymmenen vuoden piina.Kun Kustannus Oy Otava lähestyi minua kirjeellä, en uskaltanut avata sitä ennen kuin olin puoli päivää puuhastellut muuta.Kirjeen sisällöstä minulla oli aavistus, mutta hekumoitsin hetken, että se ei pitäisi paikkaansa.Olin jo aikoja sitten lähettänyt Otavalle käsikirjoituksen jossa tarkastelin, jälleen kerran, tarinoinnin keinoin elettyä elämää, tragedioita joita tielleni on sattunut.Kyse ei ollut loppuunkalutuista sotajutuista, hyökkäyksistä, vetäytymisistä, mahojen auki paukahteluista sirpaleen sattuessa tai telaketjumiinoista. Väkivaltaisista invaasioista ja niiden sivu-ja jälkipyykeistä kirjoittakoon edelleen samat lehväslaihot hamaan loppuunsa saakka. Saakoon he samat lukijansa kiihdyksiin samoilla eväillä, ja kustantajiensa viivojen alle pelkkää plussaa.
Minun malliseni kertojat ovat tilastoharha jos kirjallisuuslistoille päätyvät.Minäkinhän kerroin vain tavallisen pienen pojan lapsuudesta. Kerroin, miltä siitä ovat asiat joskus tuntuneet kun Fragile-X-veljien vuoksi opettaja pitää koko perhettä "kommunistin humalapäissään siittäminä toljakkeina".
Laitoin pienen pojan itkemään kirjani sivuilla niiden "rehellisten" ja "isänmaallisten" metsien miesten, eli savottalaisten pöyristyttäviä toimia, jotka lahonurkkaisen metsämökkimme ohitse talvisin hevostelivat. Niiden, jotka metsäkämppien paskankatkuissa himojaan olivat viikkoja nostattaneet ja jotka olivat valmiita riipimään avuttomilta penakoilta surkeita vaatteiden kutjuja pois, työntämään pihkaisia peukalonpulikoitaan persesilmiin ja runkkaaamaan viattomien lasten silmien edessä lastukoille, hankeen tai vaatteille lastinsa. Niiden, metsäpolkujen silmistä äkkiä eteen ilmestyvien mustien hahmojen salvamisuhkauksista, jos joku vanhemmilleen näistä hiiskuu...

Panin kirjani lukuihin myös kertomusta elämän vaiheesta, kun nuoruuden elämänkumppani sairastuu mieleltään. Kirjoitin suomalaisen suuhun sopivalla kielellä siitäkin, kun tulee vastustamaton olo ja varmuus siitä, että ainoa keino lopettaa kaikki kärsimys on ampua kuula kalloonsa.Mitä sitten?Otavassa kirjoitettu palaute antaa kyllä toivoa.
Käsikirjoitukseni on "...väkevää proosaa, jossa on vahva omaelämänkerrallisuuden tuntu. Tiivis lause, visuaalisuus ja ilmaisuvoimainen kieli yhdistettynä synkkään ja lähes agressiiviseen tunnelmaan antavat katkelmille tummaakin tummemman pohjavireen..."Mutta:"Vaikka kielen kauneus lohduttaakin, lukija jää kaipaamaan valoa vastapainoksi mustuudelle ja tarinallisuutta vastapainoksi katkelmallisuudelle ja unenomaisuudelle..."Mistä minä sen valon valottomaan tarinaan sytytän? Valokatkaisijoita ei ole sen ainoankaan oven pielessä ollut, jonka sisällä kirjoitettu elämä on eletty. Laipioissa ei ole koskaan yhtään halogeenia loistanut. Kynttilöitäkin on ollut vain pimeimpien päivien varalle ja suksien voiteeksi loput.Luin tuon kirjoittamani, vuosia hiomani tekstin tänä yönä lävitse jälleen kerran enkä siihen näitä valheellisia hymiöitä, joita tämän päivän vaaleanpunaisessa usvassa uivalle nuorisolle, sille "elintasokuilun" vauraamman laidan virtuaalitodellisuudessa yhden euron kappalehintaan myydään, saa millään ujutetuksi. Pitäisikö piirrellä pilaukkoja marginaaliin niitä sijoittelemaan...Oikeassahan ne varmaankin Otavassa ovat. Tarkastelin kirjoitustani palautteen valossa, ajattelin ja mietin.
Myönnän: Ei sieltä valoa kajasta; kirjoituspinkka on kuin pieni, raiskattu kehitysvammainen joka ei osaa sanoa, miksi silmiä kirveltää, perseeseen koskee ja mikä on se musta möllykkä takaraivossa jota kuumottaa.Mutta valehtelemaanko minun täytyy ruveta?Sekoittamaan nykyelämäni, joka ei sekään kovin helppoa ole, tarinaan mukaan?
Riipiä nämä pienet, mukavat pojanvesselini murheellisen tarinani sivuille?
Ruveta mielistelemään mahdollisia lukijoita sankaritarinoilla siitä, kuinka sellaisestakin lapsuudesta ja semmoisistakin karikoista on tänne kuluttamisen ihanaan onnelaan kömmitty?En minä kykene!
Sen enempää kuin kiistelemään jonkun paukapään kanssa siitä, onko lajimme mennyt luonnon tuhoamisessaan jo niin pitkälle, että paluuta ei enää ole ja että ainakin ihmisen oma jatkuvuus maapallolla kyseenalaistuu jo lähivuosikymmeninä.Se olisi samaa kuin valehtelisin siitä, mitä rakentamisen olen nähnyt olevan tässä kiireellä pilatussa hetkosessa joka täällä itsekukanenkin viettää.Vinoja nurkkia, vuotavia kattoja, huonosti kuivatettuja betonivaluja ja hometta kaakelinurkkauksissa siitä vain syntyy.Olen yrittänyt jatkaa, kirjoittaa ja kirjoittaa.
Päivät hoidan lapsia (ja kotia kehnosti) ja yökaudet loistaa näyttöpäätteeni ruutu kadullakulkijoille, yökerhoista ja muista riennoista talomme sivuitse horjuskelevien thuumailthaviksi, hik!

Päivisin vittuilun aiheiksi niille, jotka jaksavat ihmetellä sitä, miksi nurkkalaudat yhä talostamme puuttuvat, syöksytorvet ovat kiinnittämättä, ja ehkä vuorilaudoituskin on vajaasti naulattu, maalattu ja jostain jokunen panelinpätkäkin puuttuu.Sisälläkään ei ole kaikissa laipioissa kuin koolaukset, yläkerta on kesken remontin ja kaikessa paistaa syvä tietoisuus siitä, että terveillä käsillä ja vain rahalla nämä hommat etenisivät. Rahalla, jolla palkata miehiä töihin, hoputtaa ja komentaa.Tein vuosia tähän taloon remonttia päivätyöni päälle. Ensin uuvutin itseni vierailla työmailla, revin olkapääni hajalle rakennusmontuissa ja kun tulin kotiin, lipaisin hieman palasta toisesta suupielestä nieluuni ja jatkoin kotona. Yötä päivää, viikonloput, isyys- ja muutkin lomat.Siihen olen yrittänyt, edelleen vimmatun kirjoittamisen lisäksi, olla isä lapsilleni ja mies vaimolleni.
Tässä on siis tämän välitilinpäätöksen kredit.Kuin käsikirjoitukseni jota en kustannettavaksi saa. Josta en meinaa millään saada sitä, mikä tarkoitukseni on ja että se perkele kelpaisi maailmallekin.Pätkissähän tarinoitani on julkaistu milloin missäkin. Joku kilpailukin meni hyvin, mutta vitunkos niillä on väliä kun sydänmuuri on vielä muuraamatta....Eletty on, sen takaan!
Olen nähnyt, tuntenut ja kokenut enemmän kuin useat punaniskaiset, ikänsä samojen kadunpätkien tallaajat, samojen jäiden lähdön seuraajat ja sammakoista ennustajat. Enemmän kuin nämä buudelinsa hukanneet, avioeroilla, juopotteluillaan ja jatkuvilla uusilla rakastumisillaan itseään prostituoivat lööppiturhakkeet kioskien ja kauppojen klaseissa.Perseiden nuolenta saa minun kohdallani jo olla. Nuolkaan semmoisen "palvelun" tarvitsijat itse oman läpensä.En sitä näissä blogeissanikaan harrasta. En ruusuja tarjoile kuin niille, jotka sen ansaitsevat.

Kuulenko, kuinka joku mielensä pahoittaa?
Silloinhan on vain kalikka kalahtanut...

...ja kerrankin jonkun muun nilkkaan kuin itseni.


Ei kommentteja: