perjantai 13. kesäkuuta 2008

Valkeita lintuja istui kevyellä orrella...

...lähtivät lentoon, muuttivat muotoaan, väriään. Eivät tulleet takaisin vaikka huhuilin puiden alla ja peltojen laidoilla. Tuli vastaani mies joka käski mennä syvemmälle metsään, sen pimeimpään sopukkaan. Käännyin kulkemaan osoitettuun ilmansuuntaan, kiersin puita, muurahaiskekoja. Kallioden kupeilla, sammalikoissa liukastelin kunnes saavuin perille. Lintuja en nähnyt, en havainnut liikettä.

Pian ymmärsin, että näen unta. Ei tätä ole oikeasti olemassa; tämmöistä hiljaisuutta jossa murhe on ainetta puiden ja sammaleen, kiven, ilman ja suolta nousevan väreilyn muodossa. On aika herätä, lähteä. Minulle on osoitettu suunta: Ota vuoteesi ja käy!

Aamulla siis heräsin unennäköön jota yritin kuvata semmoisena kuin sen koin. Vaikea, ylen vaikea se oli tehdä, kuin on ollut elää tämä päivä joka itkua minusta alkoi puristaa.

Pentti Haanpäälle povasi rokonlyömä mustalainen aikanaan Melalahden tienvarressa iloisia teitä ja sanoi kuinka "kova onni ihmisen tyhmentää". Kuin olisi samanmoinen mustalainen unessani ollut neuvomassa menemään synkimmän metsän siimekseen etsimään kevyen orren valkeita lintuja.

Alkutaival meni mukavasti. Omenan voimalla poljin vainajien aitasta Riistavedelle ja koetin Melalahden rantamilla katsella, missä majatalo aikoinaan on sijainnut, mutta niin ovat hävinneet niistä kaikista muistot, kivijalatkin peittyneet tai catepillareilla tasailtu. Uusia rakennuksia päälle tehty.

Vartialan suoran alussa oli kahvila jonka ylen siisteissä ja uusissa tiloissa söin kahvin kanssa suuren, paikalla leivotun sämpylän täytteineen ja nautin jälkiruuaksi munkkikahvit. Maistui tosi hyvältä. Sain vesipulloni täyteen ja termokseenkin uudet kahvit. Olipa siitä hyvä lähteä jatkamaan aurinkoiseen, mutta kylmää tuulta puuskuttavaan ilmanalaan.

Oltiin siis oikeasti Kuopion puolella ja pyöräilijälle tie oli omansa aina Toivalaan ja Siilinjärvelle saakka.

Jännevirralla otin valokuvia vielä säilytetystä, lossipaikan laituriin menevästä, koivuisasta kujasta jota aitajohteiden kivipaadet reunustavat. Siitä lähti aikanaan Pentti Haanpää "...erään moottoripyörälijän kanssa" ylittämään leveää ja tuulista Jännevirtaa.

Ikiaikainen lossiranta on nykyisin yksityisten hallinnassa, mutta kun kävin kysymässä, kaunis rouva, joka kartanon oven aukaisi, antoi iloisin ilmein kuvausluvan. Talostakin otin kuvadokumenttia sillä se on ollut paikoillaan 1800-luvulta saakka. Nyt vain niin komeaksi modernisoituna, että...!

Ylitin Jännevirran vuonna 1951 valmistunutta siltaa pitkin. Istuin levähtämään ja ajattelemaan kaupan luona olevalle penkille. Muistelemaankin vähän.

Jännevirran kylällä kirjailija Elina Karjalainenkin upotteli nalleaan ja ripusteli välillä narulle kuivamaan. Jostain ajatuksen mutkasta muistui sekin, että äitini kävi jokunen kesä ostamassa mansikoita joltain tilalta siitä vierestä...

...kun muistelemaan kerran aloin, sitä on sitten kestänytkin tänne myöhäiseen iltaan saakka kun olen jo täällä siilinjärveläisessä palvelutalossa, kehitysvammaisten veljieni luona. Meidän tarina alkoi sotien jälkeen pienessä metsämökissä Rautavaaralla. Yksitoista henkeä samaan tupaan ahtautuneina.., sekin tarina kulkee myös aina repussamme halusimmepa tai emme.

Mieleni on nyt kuin unessa josta heräsin. Pakahtuisin jollei minulla edes tätä vajavaista kykyä purkaa sitä olisi.

Ensimmäinen, niin suuri kyynel kuin ihmisen silmästä voi vain tulla, tuli Kasurilassa, ennen Siilinjärveä, erään rapistuneen vanhan talon pihassa, sen sammaloituneilla rappusilla.

Kävin sisälläkin.

Paikan olivat hajoittaneet sitä Kossulandianaan pitäneet puliremmit. Ikkunat oli lyöty sisään suurilla kivillä ja talo muutenkin hirveässä kunnossa. Jotain kuitenkin oli jäljellä: seinien ja katon hilseilevän maalinvärin tunnistin, vanhojen kaappien hyllypaperin riekaleet ja portaat yläkertaan...

Muistin kaiken. Täältä alkoi paljon vuonna 1976.

Aittaa, johon kesäisinä nuoruuteni öinä hiivin jehovalaisten valtakunnansalin nurkan takaa ja lepikossa pujotellen, ei enää ollut. Ei valtakunnansaliakaan. Ei pölkkyä, jolla tuleva appiukkoni istui, ryyppäsi ja raakkui aittaan rumuuksiaan...

Valokuvasin paikan nieleskellen möykkyä kurkustani.

Ajoin vanhan tien kautta kylälle, kirkon luo. Istuin jälleen levähtämään. Luin Pentti Haanpään muisteluksen tältä kohtaa: "Tulipa eteeni Siilinjärven uusi ja kivinen kirkko..."

Kävin kirkon portista aitauksen sisäpuolelle. Nousin ylös kuin opetuslapset Getsemanessa. Asetin pyöräni nojalleen penkkiä vasten, otin kamerani ja aloin kuvata rakennusta joka puolelta.

Pääovea kuvatessani näin itseni yhdessä vaalean, pitkälettisen morsiameni kanssa tulevan kirkon ovesta ulos, portaille ja laskeutuvan käsi kädessä alas hiekkaiselle käytävälle riisisateeseen kauniina kuin vain nuoret ihmiset voivat kesäisen aurinkoisena päivänä olla.

Putosin vuoteen 1978!

Putosin siihen ajatukseen, että jos kaiken sen, mitä edessä sen jälkeen oli, olisi tiennyt, olisiko sen hetken silti tahtonut elää?

Nyt olen siellä metsässä, jossa jo yöllä unessa vaelsin. Tänne minua ovat viitttoneet uneni mustalaiset pitkin matkaa. Täältä löydän itseni alkamassa pitkää matkaa elämään, joka niin paljon tuo myös murhetta tullessaan. Jos murheen osuuden, sen, joka niin monia koskettaa, näkyväksi materiaksi muuttaisi, olisi kuorma niin suuri, ettei siihen muita vetäjiä rinnalle saisi.

Eikä pienin ole se syyllisyyden taakka, josta päivällä sain puhua Sauli Uhlgrenin, tuon Haanpään naapuripitäjästä, Kärsämäeltä lähtöisin olevan
kirjailijan kanssa heitettyäni yllätysmutkan hänen luokseen Metsäorvokkiin...

Päivän teema: "Pitää elää sellainen elämä, josta tulee kirjailija": Erno Paasilinna/Yksinäisyys ja uhma

Mutta: Pitää jaksaa myös elää sellaisen elämän jälkeen kirjoittaakseen siitä: Valto Ensio/Kivaniemi blues.

Ei kommentteja: