tiistai 10. kesäkuuta 2008

Vaellus omaan itseensä...

...kestää lävitse elämän.

Kaikki eivät sitä koskaan edes aloita.

Se on vaarallinen matka. Yhtä vaarallinen kuin tykittäisit heroiinia suoneesi.

Heroiininen euforia turruttaa, vie vain yhtä polkua ja lopulta tappaa etkä jää seurauksia katsomaan.

Matka omaan itseen kuljettaa moniailla teillä, kiusaa ajatusta , aivoja.

Mikä, kuka, mitä, missä.

Aivot jauhavat kuin toimittajan mantraa jota heille toimittajakoulussa päähän taotaan.

Matkalla omaan itseen olet pieni lapsi Freudin sohvalla.
Yöllisiä ajatuksia edelliset kun heräsin yhden-kahden välillä käsieni tuskiin.

Ajattelen näin aamun valossa, että lienee tämä pyöräretkeni eräänlaisen, elämäni kulminaatiopisteen sanelema tarve tehdä uskonnottaman pyhiinvaellus omaan itseensä. Toiset tekevät sen patikoimalla jalkaisin Santiago de Compostellaan, Mekkaan tai vaikka tekemällä vuotuiset retkensä Kuusamossa, Hetassa, Nuuksiossa...

Mutta nyt on siis aamu.

Otin yöllä särkylääkettä ja sain uudelleen unen päästä kiinni. Nukuin silti ylen levottomasti. Vaivalloisesti etenevässä unessa kirjoitin aluksi "puhekuplaromaania" heinäladossa renkkanaisen pöydän päällä. Sitten tuli karhua ja junaa pyöräilijän tielle, yritin tallentaa niitä kameraani, mutta aina tuli jokin este eteen. Viimein kiipesin vaaran laelle mustaa polkua pitkin joka kiemurteli korkeiden kuusten, puisten puhelinpylväiden ja metallisten sähkötolppien lomitse.

Vaaralta näkyi kauas. Eräällä suunnalla Tamperetta muistuttava kaupunki, linkkitorni ja kirkko keskellä. Toiseen suuntaan kun pääni käänsin, oli rannaton ulappa purjeineen ja laivoineen, mutta sitä suuresti ihmettelin, kuinka se äskeinen junakin siellä porhalsi? Millä konstilla rata oli veden pinnalle saatu? Yritin jälleen kuvata, mutta piti lähteä pois, minua odotettiin mäen alla...

Maailma näyttää harmaalta ja sateiselta täältä Niittylahden Opiston ylimmästä kerroksesta katsottuna. Naakat eivät siitä välitä, ne ahkeroivat poikasilleen ruokaa räystäiden alla oleviin pesiinsä ja jokunen pääskynen sujahtaa ikkunan editse.

Tuuliviirissä, jonka kärki päädyn parvekkeelta näkyy petäjän takaa toisen rakennuksen katolla, on vuosiluku 1952. Muistan, kun hieman vanhempi siskoni eräänä kesänä, ehkä 1971 tai -72 oli täällä kesäleirillä. Haettiin hänet sitten pois ja isän pikkufiiu oli jo niin täynnä meitä lapsia, että ei kai siihen enää olisi mahtunut haettavakaan kyytiin. Miten lie survouduttu, mutta muistamani mukaan hauska oli sekin retki.

Klo on jo yli yhdeksän. Täytyy ruveta jälleen pakkaamaan ja lähteä uhmaamaan säätä, kohti Kolia, Juukaa, Kaavia. Likitse niitä seutuja, jossa minut alulle on siitetty ja tuskalla synnytetty, räkäinen lapsen nenäni rakkaudella pyyhitty ja kakkaisen peppuni ensi pesut suoritettu. Kohti seutuja, jossa myös lapsenmieleni on pahoitettu, pahasti kolhittu. Sivuitse taittuu kuitenkin tällä kertaa matkani, vain naapuripitäjiä kiertelen. Sitten sujallan Siilinjärvelle, jossa elämäni olisi pitänyt alkaa, ja ehkä päättyäkin aikanaan jos se "oikein" olisi mennyt...

Mutta ei anneta murhemielen vallata käpylisäkettä. Iloinen Joensuu on vielä välissä, se kaupunki, joka PH:n silmiin näytti tasaisen harmaalta sateisena kesäpäivänä 1928.

Olisi minulla aikaa olla vielä ensi yö jos tarkkana oltaisiin tuon Haanpään suhteen, mutta kun hän mokoma on ajanut melkoisen matkan Joensuusta Kolille ja siitä Kaaville yhtenä päivänä ja nyt näyttää niin epävarmalta kelikin. Nettisääkään ei luvannut pyöräilevälle suotuisia kelejä.

On vielä asioitakin Joensuussa toimitettava. Tästä Jns:n torille lienee pyöräteitä pitkin pyöreät 15 km.

Keitin yöllä lisää kahvia "Villelän Veikon" malliin: Termoksen pohjalle pannujauhatusta ja kiehuvaa vettä päälle. Niinpä se oli hyväksi hautunutta kun heräsin. Pitänee samanmoiset matkallekin mukaan laittaa.

Kiitos tälle paikalle ja sen ihmisille tästä lepohetkestä ajatustensa kanssa kulkijalle. Ehkä minusta vielä kuulette...

Aamun sana: "Pidä sanojasi arvossa. Jokainen voi olla viimeinen". Stanislaw Jerzy Lec/Siistimättömiä mietelmiä

Ei kommentteja: