sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

"Tuulien talon" kautta kuljin...

...kuvasin sitä joka puolelta ja muistin Laura Latvala-Siippaisen joka Tuulien taloksi erään kirjansakin risti ja jonka päiväkirjamaisessa tekstissä kertoili jotain talon sisäpuolella olevasta maailmasta.
Niin ovat kulkeneet tuhannet mieleltään sairastuneet senkin rakennuksen uksesta sisään vuoden 1925 jälkeen kunnes yhteiskunta äkkiä päätti, että avohoitoon vain kaikki päidensä myllerryksistä kärsivät. Kadulle huhhailemaan oman onnensa nojaan, polkemaan pakkausjätteitään yksiöidensä lattioille, jonottamaan MTT:n oville ja rappukäytäviin, puistojen penkeille ja asematunneleihin.

Pentti Haanpää mainitsee Siilinjärven kirkon, mutta miksi ei pari vuotta uudempaa mielisairaalaa joka varmasti on Maaningalle menevälle tielle opaskyltteineen jo silloin loistanut? Vai onko kirjan toimittanut Hannu Taanilan editoinut sen maininnan pois?

Kenpä tietäis ken.

Siilinjärveltä siis irtosin eilen joskus klo 14 aikoihin. Sitä ennen annoin haastattelun Uutis Jousen toimittajalle jonka kanssa oli treffit isäni ja äitini haudalla. Kukkiakin vein, vaikka semmoinen ei tapanani ole ollut: "Eläville kukat pittää viijä..." sanoi isä eläessään.

Sitten tein jälleen retkiä menneisyyden myllätyille jäljille. Kävin katsastamassa pienen mökin Siilinlahden rannalla jossa tuli aloitettua elämän opiskelua toisen ihmisen kanssa. Siellä mökki rehjotti rantasaunoineen hoitamattomana ja piha halkovuorilla täytettynä, ikkunat silmäpuolina räsöttäen ja tupakin täynnä joutavaa rompetta. Viljassa oli jo tähkä aluillaan, Laitilan puoleisella pellon oraalla käyskentelivät töyhtöhyypät, syöksähtelivät renttelehtävään lentoonsa kun lähestyin niitä. Ne, ja pellot lietelannantuoksuineen olivat entiset, ja Siilinlahden pinta tuhansien ja tuhansien vuosien välkkeineen, ajattomasti.

Rakkaudesta ei jälkiä luontoon jää: eräällä lomareissulla armeijasta, kiireessä ennen saunaa, rakasteltiin rannantuntuman ruishalmeessa, tavipoikue ränkätti ja kaislikko suhisi. Oli hiki, ja ikävä jo kun kohta piti taas lähteä... Ja niin piti nytkin, pois, pois aina vain pois.

Ajoin siis "Tuulien talolle", Harjamäen entiselle mielisairaalalle joka "Pilvilinna" nimisenä päiväkotina ja kehitysvammaisten toimintakeskuksena nyt osittain toimii.

"Pilvilinna", hmh. Sattuva nimi niin menneisyytensä kuin nykyisen käyttönsäkin suhteen. Olisivat ne kuitenkin voineet kunnioittaa Lauran muistoa ja laittaa sen myös "Tuulien taloksi", tuskin siellä tyyntä nytkään lie....

Se on julman näköinen talo minun silmilleni. Sen raskas rakenne painaa kuin omaisen mielensairaus. Surulta en nytkään voinut välttyä, en sen tunkeutumista näkyviin. Sille tunteelle ei ole sanoja niin kuin sanoja kirjoitetaan nauhoihin haudoilla. On vain mykkyys, äänetön itku tarjota lapsillekin joiden äiti viedään suljettujen ovien taakse kun äiti alkaa puhua omituisia, käyttäytyä käsittämättömästi.

Miten sen kerroit silloin kun sille ei sanoja nytkään ole!

Te viisaat auttajat, ammattiterapeutit, psykiatrit ja psykologit, tekin olitte mykkiä, tylyjä, työnne kaltaisekseen tekemiä. "Paljon nähneitä", mutta ei yhtään viisaampia. Miksi te meidät yksin jätitte tämän murheen kanssa? Tämän murheen, joka työntää märkää silmistäni nytkin, 18 vuotta myöhemmin kuin taivas vettä tälle laavulle Viannan lintutorneilla.

Kuinka paljon nuorta aikuisuuttaan elävät, äitejä jo itsekin olevat tyttäret vielä tätä itkevät? Kysyykö sitä heiltä kukaan koskaan? Miten minä isänä siitä kysyisin? Minä, jota syylliseksikin äitinsä sairastumiseen on esitetty?

Mutta minun on kestettävä. Kestin silloin ja kestän nytkin. Jos en muuten, niin menemällä murhetta päin kuten isäni minua kerran neuvoi; humalapäissään tosin, mutta neuvoi kuitenkin enemmän kuin koulunsa käyneet, sodan käynyt mies.
Minulla on uusi perhe, uusi elämä iloineen ja suruineen, minulla on kaikkea jota moni voisi kadehtiakin.

Siilinjärveltä pyöräilin kylmähkössä tuulessa, puolipilvisessä säässä Maaningalle. Kuvasin ennen tämänkertaisten tanssien alkua Maaningan Kasinon, paikan, jossa ensimmäisen vaimoni vuonna 1976 tapasin. Kuvasin vanhat kuuset, joiden juurella ikiaikaa ystävänämme vankasti pysynyt H...te Fiat 128:aan parkissa piti, vakipaikalla, ja kuinka me, seurustelevaiset siellä takapenkillä...

Erkki Junkkarinen, Taisto Saaresaho, Reijo Taipale tai Katri Helena -mitä sen on väliä kuka laulaa, soittaa kun on nuori ja syli täynnä lämmintä toista ihmistä, kun on rakkautta jota ei maailma ole vielä käpylisäkkeestä puuduttanut?

Sitä en katunut silloin, enkä kadu vieläkään vaikka se kuljettikin niin "koloisia teitä", kuten Haanpää sanoisi. En kadu siksikään, sillä onhan sen seurauksena minulla kaksi aikuista tytärtä ja heidän lapsensa kun vain joskus ukkinakin osaisin ja jaksaisin olla.

Nämä ovat siirtolohkareiden kokoisia asioita, siksi minun pitää tämä retki tehdä. Tämä taakka pitää jakaa, kertoa siitä muillekin että tämä mykkä huuto päässäni lakkaisi.

"Tikaskiven" kuva Kivijärven pitäjästä.


Tanssin siis jälleen kerran murheen pois. Humpalsin koko illan.

Tämän reissun itkut on itketty, nyt kuljen vain "iloisia teitä". Pekka Niskan pojat ja tukevaääninen mustalainen Rainer Bollström soittivat ja lauloivat kuten aina ovat soittoniekat niin tehneet: "...ja surut heitä kauas vuorten taa..."

Minun jalkani nousevat vielä, toisin kuin niiden jalat, jotka murhettaan eivät ole jaksanet kantaa. Niiden, joiden olen nähnyt ampuvan itsensä saunan lauteille, vinttikomeroihin ja hirttäytyvän kotiensa räystäisiin omaistensa silmien alla. Minä en sitä tee niin kauan kuin kirjoittaa ja puhua asioistani saan.

Kiipesin korkean mäen ylitse tällä reissulla. Loppumatka on jo helpompaa, seuraan vain kirjailijan jälkiä, jonka elämänkokemukset olivat vielä silloin kovin vaatimattomat omiini nykyisiin nähden, mutta jonka kirjallinen ote olikin yhteiskunnallinen, päänsisäinen ja vain harvan taitama.

Kuljen kirjailijan jäljillä, josta kertovaa oopperaa parhaillaankin esitetään Nivalassa.
Näen mieleni kuvajaisissa, kuinka henkilöiden kloonit, nämä aina läsnä ja köyhien kiusana olevat pönöttäjät, vahaisine viiksineen taputtavat siellä "Joutilaalle miehelle".

Ei kommentteja: