torstai 10. huhtikuuta 2008

Kainalosauvoja tarvitseville...



...koskapa kivääreitäkin löytyy väestölle useampikin/capita.

Päätäni ravitakseni lueskelen kaikenlaista käsiin sattuvaa. Kirjojen lisäksi poimin silmiini ja korviini kirjoituksia, kommentteja ja päättäjien puheenvuoroja yhteiskunnan tilanteesta vähäväkisiin nähden.

Pääministerimme paskansi jo toistamiseen reppuunsa tänä vuonna löysäilemällä, että päähänpotkituista ja muuten vain huono-osaisista kirjoitellaan liikaa mediassa. Niistä, joilla elämä mutka mutkan jälkeen on "ettei kannattanutkaan" kuten K. Tapio laulelee. Niistä, joilla ei ole enää edes persposkia käännettävissä lyöntejä varten.

Kestohymynsä pakkeleilla ja kohotusleikkauksilla muotoilleitten pärstiä kyllä riittää kerjäläiskuvia peittämään kauppakeskusten sisääntuloväylien mainostelineisiin. Niissä irvistelevät epähymyt surkuttelevat milloin puudelin läheltäpiti-hukkumisia tai veromätkyjään ymmärtämättä lainkaan, ettei heidän ongelmansa todellakaan ole mitään tosiongelmaisiin verrattuina.

Nostan Helsingin Sanomille hattuani kun se julkaisee vähintään viikoittain artikkeleita, mielipiteitä ja reportaaseja yhteiskuntien vähäväkisistä niin meiltä kuin muualtakin maailmalta. Tänäänkin pääkirjoitussivulla oli huomioitu eräs sellainen aihe, joka on päässyt vääristymään kestämättömään tilaan lottovoittajien valtakunnassamme.

Kirjoitus oli otsikoitu: "Lapsiperheetkin tarvitsevat apua kotiin" ja siinä käsiteltiin tapauksia joissa epäiltiin pienten lasten, vauvojen, joutuneen vanhempiensa pahoinpitelemäksi kun perheissä syystä tai toisesta ollaan uupumuksen partaalla.

Hesarin kirjoituksen mukaan yksistään Turun yliopistosairaalan lastenklinikalla on hoidettu kolmen vuoden aikana 48 lasta joiden epäillään joutuneen pahoinpitelyn kohteeksi. Yksi lapsista on kuollut, ja joka neljännellä on ollut kallonmurtuma jne. Tässä kohtaa voi tehdä itsekukanenkin laskutoimituksia kautta valtakunnan olevien sairaaloiden osalta ja lisätä päälle arviot tapauksista, jotka eivät koskaan tule ilmi.

Kirjoituksen lopussa oli tilastotietoa parin viime vuosikymmenen ajalta: "...lastensuojelun avohuollon asiakasmäärä on kasvanut 12 000:sta 60 000:een. Samaan aikaan kunnallisen kotipalvelun piirissä olevien lapsiperheiden määrä on vähentynyt 60 000:sta 12 000:een..."

Samaisessa tämän päivän lehdessä oli nimimerkkikirjoitus uupuneelta, mielisairaalta äidiltä joka taiteilee arjessaan pienten lastensa ja sairaan oman äitinsä hoidon kanssa saamatta apua juuri mistään. Sekin oli niin sydäntäsärkevästi kirjoitettu, ettei sellaiseen kykene kuin se, joka on uupumuksensa äärirajoilla ja seuraava vaihe on tappaa itsensä, mahdollisesti myös ottaa lapset viimeiselle matkalle mukaan. Eikä tällaisia kirjoituksia varmaan käsitäkään kukaan muu, kuin sellainen, joka elämässään on törmännyt samanmoiseen. Minua tämä kirjoitus kouraisi niin, että kahvikuppiini tipahteli kyyneleitä.

Äiti vetosi kirjoituksessaan mm. niihin, jotka likoavat katumaastureissaan, mutta epäilenpä näiden lukutaitoa ko. kirjoituksen kohdalla. Ei ne sitä edes huomaa Ray-Baniensa lävitse.

Käsittääkseen elämästä jotain pitää olla kokenut asioita. Ja kokeakseen pitää olla vahvuutta jaksaa elää. Mahdoton yhtälö, toisinaan. Jotkut jaksavat jotkut ei. Jotkut jaksavat kun on joku joka antaa kainalosauvat ja on muutenkin tukena.

Yhteiskunnalla pitää olla osansa kainalosauvojen tarjoajana. Siihen velvoittavat lait ja asetukset sekä sitä varten korvamerkityt määrärahat.

Stakesin tilaston mukaan vuonna 2006 yksistään toimeentulotukea myönnettiin 226 617 kotitaloudelle ja 358 369 henkilölle. Nämä luvut jo osoittavat sen, ettei edes pääministerillä ole oikeutta kieltää tai väheksyä kun ja jos media tuo julki nämäkin köyhyydenkasvot hyvinvoivien joukosta.

Haastattelin eilen Kajaanin sosiaalitoimen, eli toimeentuloluukun odotustilassa ikäistäni isää ja hänen ehkä 17-18 vuotiasta poikaansa. He olivat Iranin kurdeja jotka olivat olleet paossa Irakin puolella, mutta joutuneet lähtemään sieltäkin pakoon USA:n hyökättyä maahan. He olivat pakolaisstatuksensa mukaisesti joutuneet Suomeen ja Kajaaniin.

Poika oli hyvin nauravainen ja optimistinen vaikka kaipasi kotiin, kaipasi nimenomaan synnyinmaansa lämpöä, Iranin hiekkaa vaikka oli lähtenyt pakoreissulleen sieltä jo hyvin pienenä. Isä oli surun murtama, alistunut ja huolissaan suuresta perheestään, lapsistaan. Tämän näin myös hänen silmistään ja kuulin vähistä suomenkielen lauseista joita kieltämme paremmin osaava poika tulkkasi lisää.

Näitä surullisia toimeentulotuenhakijoita haastatellessani ajattelin, ettei heidänkään murhetta näe eikä tunne sellainen joka ei itse ole kokenut jotain vastaavaa elämässään. Jotain ihan mitä hyvänsä joka enemmän kuin "kyrsii" sisintä. Kalvaa ja haurastuttaa.

Enkä ollut yhtään kateellinen siitä, että nämä onnettomat muunmaalaiset olivat hakemassa suomalaista toimeentulotukea kun heidän vaihtoehtonaan on olla ikuisia pakolaisia kaikkialla minne he menevätkin. Kätellessäni toivotin heille jaksamista, muuta kun minulla ei ollut tarjota.

Ei kommentteja: