Mutta kukapa vanhoja kauaa muistelisi tässä hektiseksi muotoutuneessa kulttuurissa vaikka tekstiensä häviäminen tuntuikin kuin olisi pokara naksautettu keskelle otsaa.
Hesarissa oli parina päivänä bloggaamisen mielekkyydestä juttua; paljon sontaa tämäkin areena suoltaa. Seuraavaksi käyvät sitten itse netille sielunsa myyneet aihetta lävitse keskustelupalstoilla kuin jumalankuviensa piirtämättömyyttä vaativat juustoboikottilais-fundamentalistit.
Heh heh.
Itsestä irti! Ulkopuoleltaan tarkkailemaan tätä touhotusta. Nyt olisivat paranormaalitäti Rauni-Leena Luukasen opit ruumiista irtaantumiselle tarpeen.
Vain taitavat, oman kokemuksensa lävitse asioita siilaavat kirjoittajat kykenevät mielenkiintoiseen tekstintekoon. Kuten niin on ollut aina.
Kirjailijat, kolumnistit ja radio-tv-toimittajat tarvitsevat oman äänen erottuakseen massasta, tästä valtavasta, ihmisten muodostamasta rytöläjästä, josta sojottaa jos jonkinlaista lauseentynkää kuin jäseniä pommin silpomasta toriyleisöstä Bagdadin torilla.
Eilen kuuntelin radiosta (Yle 1) Paavo Lipposen alustuksen mediakriittisessä ohjelmassa. Emerituspuhemies vaati esimerkiksi populismia kuriin, mutta kuten kaikki muistaa, hän itse on aina ollut populisti. Muuten, kenet, tai paremminkin minkä populisti listii ensimmäiseksi?
Kaikki poliitikot ovat populisteja. Listivät, tai ainakin haluaisivat listiä tieltään pahimpien kilpailijoidensa aatteet ja mielipiteet, sitä tehden myös niiden esittäjät.
Totuus on karu: eivät poliitikot ikinä tienhaaransa maitolaituriltaan politiikassa eteen päin pääsisi jolleivät äänien haravoimiseen populisminkin rattailla joukkoihin ajaisi. Ainakaan ääni"kuninkaiksi".
Kikkarankakkarat äänestäjämassat nakkaavat globalisaatiopuheille, EU:n kaukaisissa kabineteissa pidetyille toistensa kehuskeluille tai valtiomiesmäisyydelle. Kunnon poliitikko, siis populisti, liikauttaa äänestävien mieliä lupauksilla jotka koskettavat äänestäjän arkipäivää. Panee tieasiat kuntoon, lupaa säilyttää tehtaat, tuotantolaitokset ja työpaikat. Laittaa voita leivän päälle.
Populismi tarkoitti 1900-luvun alkupuolella myös ranskalaista kirjallisuussuuntausta. Suomessa populistikirjailijoita ovat olleet ainakin F.E. Sillanpää, Aleksis Kivi, Eino Leino, Joel Lehtonen, Väinö Linna ja Kalle Päätalo. Elossakin on vielä muutamia, mm. Arto Paasilinna ja Heikki Turunen.
Populisteista ikävystyttävimpiä, joskin lukijalistojen kärjessä keikkuvia ovat dekkaristit, sotakirjailijat ja viihdettä väkertävät monumentalistit.
Jotenkin tässä tuli itselle olo, kun niitä omia tekstejä näkymätön sensuuri pyyhiskeli tavoittamattomiin, että tässä suunnattomassa sanallisessa tuotannontulvassa saisi suuri luuta pyyhkiä muutkin roskat huit´kuuseen.
Netissähän siivous toimii koska tavaraa on enemmän kuin kukan ikinään kykenee havannoimaan. Se on kuin huusholli jossa entinen mies polki maitotölkeistä alkaen kaikki jätteet tupansa lattialle. Löydettiin sitten katonrajasta kaatopaikkansa päälle kupsahtaneena. Luonnollinen kuolema sekin.
Sanomalehtien sivuilta pitäisi pyyhkäistä mainokset ensimmäiseksi pois. Lehtitalot kauhistuvat moiselle ajatukselle. Itkisivät, että millä he sitten itsensä elättäisivät.
Journalismilla, perhana vieköön! Kuolkoot pois jos olemassaolonsa tarkoitus ei niitä elätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti